Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692

Ekologinen
jälleenrakennus

Elämme fossiilitalouden raunioissa. On rakennettava uudelleen asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt, jotta pääsemme eroon fossiilisten polttoaineiden massiivisesta käytöstä. Tarvittava yhteiskunnan muutos on verrattavissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa rakennettiin paitsi uusi fyysinen infrastruktuuri myös hyvinvointivaltion instituutiot. Julkisvallalla on keskeinen rooli kollektiivisen vision luojana sekä toiminnan koordinoijana ja rahoittajana.

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692

Ongelma

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisien hallittu kohtaaminen vaatii yhteiskunnilta nopeita ja mittavia toimenpiteitä. On käsillä historiallinen murros: lähimenneisyyteen perustuvat oletukset yhteiskuntien kehityksestä ja muutostekijöistä eivät sellaisenaan päde.

BIOS-tutkimusyksikön näkemys on, että yhteiskuntien tulee seuraavien vuosien aikana – alkaen nyt ja vuoteen 2050 mennessä – toteuttaa ekologinen jälleenrakennus. Tällä sivustolla kerromme, mitä se tarkoittaa etenkin Suomen osalta.

Ensimmäisessä osiossa kuvaamme ongelman – tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohdat. Jäsennämme, minkälaiseen luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen muutos perustuu. Kuvaamme myös tällä hetkellä vallitsevan ratkaisuhorisontin: minkälaisin tiedollisin ja taidollisin edellytyksin suomalainen yhteiskunta on kohtaamassa ympäristökriisit.

Jälkimmäisessä osiossa tarjoamme ratkaisun – tarkennamme, mitä tarkoitamme ekologisella jälleenrakennuksella. Tarkoituksena on luoda yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon paremmat edellytykset ympäristökriisien hallitulle kohtaamiselle. Halutessasi voit myös siirtyä suoraan jälkimmäiseen osioon.

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692

Lähtökohdat

Ilmastonmuutos, muut ympäristökriisit ja luonnonvarojen ylikulutus uhkaavat yhteiskuntien perustuksia. Pitkään jatkuneesta nopeasta teknologisesta kehityksestä huolimatta olemme riippuvaisia ympäristöstämme. Yksilöiden ja yhteiskuntien hyvinvointi pohjautuu hyvinvoiviin luonnonjärjestelmiin. Reagoiminen yksittäisiin oireisiin ei riitä, vaan tarvitaan kokonaisnäkemys aikamme ongelmien syistä ja keinoista vastata niihin.

Luonnontieteellinen tutkimus kertoo, miten luonnonjärjestelmät toimivat ja millaisia aineellisia reunaehtoja ne yhteiskuntien toiminnalle asettavat. Yhteiskuntatieteet puolestaan kertovat, millaisia välineitä yhteiskunnilla on käytettävissään kehitystä suunnattaessa ja yhteisöjä ylläpidettäessä. Humanistiset tieteet ja taide auttavat ymmärtämään, millaisia arvoja ja merkityksiä ihmiset jakavat ja millaisin henkisin voimavaroin ihmiset elävät. Kaikkien näiden lähestymistapojen panosta tarvitaan, jotta voidaan muodostaa arkipäiväistä yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa ohjaava realistinen tulevaisuuskuva.

Tämä on BIOS-tutkimusyksikön näkemys siitä, millaiseen kokonaisvaltaiseen tavoitteeseen suomalainen yhteiskunta voi pyrkiä, kun otetaan huomioon luonnontieteen asettamat reunaehdot, yhteiskunnalliset mahdollisuudet ja kulttuurin voimavarat. Kutsumme kokoavaa näkemystä nimellä ekologinen jälleenrakennus.

Päätavoitteeksi asetamme, että lähitulevaisuudessa (tästä hetkestä vuoteen 2050) ilmastonmuutoksen ja muiden ekologisten kriisien pahimmat seuraukset vältetään samalla kun yhteiskunnan demokraattiset käytännöt, kansalaisten hyvinvointi ja kulttuurinen rikkaus kohentuvat. Lähitulevaisuuden Suomessa eletään mielekästä elämää, joka ei perustu luonnonresurssien liikakäyttöön sen paremmin kotimaassa kuin muuallakaan. Muutoksen perustana ovat seuraavat tavoitteet ja käsitykset:

  • Ilmaston lämpeneminen pyritään rajoittamaan Pariisin ilmastosopimuksen ja IPCC:n käsityksen mukaisesti keskimäärin 1,5°C asteeseen teollisen ajan alkuun nähden tai mahdollisimman lähelle sitä. Jokaisella lämpöasteen murto-osalla on merkitystä kaikille eläville olioille ja ihmisyhteisöille.
  • Suomi on hiilineutraali pian vuoden 2030 jälkeen Suomen Ilmastopaneelin suosituksen mukaisesti ja muuttuu siitä lähtien hiilen sitojaksi. Globaalia tavoitetta (maailman hiilineutraalius vuonna 2050) nopeampi aikataulu perustuu yhtäältä historialliseen oikeudenmukaisuuteen ja toisaalta Suomen resursseihin ja kykyihin toteuttaa tarvittavat muutokset.
  • 1,5 asteen tulevaisuuteen ei päästä vain teknologian keinoin – tarvitaan myös elämäntapojen, talouden rakenteen ja yhteiskunnan perusinfrastruktuurien muutos. Keinoja, välineitä ja teknologioita arvioitaessa olemme edellyttäneet, että niistä on olemassa vankka tieteellinen näyttö ja että ne voidaan skaalata nopeasti laajaan käyttöön. Tämän vuoksi esimerkiksi ilmastomalleissa usein mukana oleva teknologinen hiilen talteenotto (Carbon Capture and Storage, CCS) tai tulevaisuusvisioissa esiintyvä ilmastonmuokkaus (geoengineering) eivät ole tarkastelussamme näkyvässä roolissa.
  • Luonnonvarojen kulutus on laskettava globaalisti kestävälle tasolle (noin kolmannekseen suomalaisten nykyisestä keskimääräisestä kulutustasosta). Nykyistä merkityksellisempi ja tyydyttävämpi elämä on mahdollista, vaikka aineellista kulutusta pienennetään. Aineellisen kulutuksen vähentäminen on myös mahdollista tehdä tavoilla, jotka lisäävät tasa-arvoa ja demokratiaa. Kaikille suomalaisille on turvattava riittävä aineellinen hyvinvointi.
  • Markkinataloutta hyödyntävä, poliittisesti määritelty ja ohjattu yhteiskunnallinen siirtymä ei ole kiinni rahasta vaan materiaalisista resursseista, osaamisesta ja organisoinnista.
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692

Luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutus

Viime vuosikymmenet Suomessa on laajalti vallinnut näkemys, jonka mukaan ihmisten yhteistoiminnan reunaehdot ovat ensisijaisesti taloudellisia. Talous on ymmärretty nimenomaan markkinataloutena, jonka varassa myös julkisen talouden on nähty toimivan. Taloustiede on sanellut poliittiset realiteetit, ja esimerkiksi tiedolla ympäristö- ja luonnonvaraongelmista on ollut vähäinen rooli. Näkemys on takaperoinen. Markkinatalous on olemassa vain osana yhteiskuntaa, ja yhteiskunta on olemassa vain osana biosfääriä.

Talous osana laajempaa kokonaisuutta

Talous sanan laajimmassa mielessä voidaan käsittää kattamaan kaikki toimet, joita ihmiset tekevät saadakseen haluamansa aineelliset ja aineettomat palvelut ja tavarat. Nykyään taloudella tarkoitetaan usein kapeammin vain tapaa järjestää tuotteiden kysyntä ja tarjonta markkinoiden avulla. Näin kapeasti ymmärretystä taloudesta jää ulkopuolelle paljon ratkaisevan tärkeää taloudellista toimintaa, kuten lastenkasvatusta, sairaiden hoivaa, kodin- ja puutarhanhoitoa, omatarvekalastusta ja muuta sellaista, joka tapahtuu pitkälti rahamääräisten markkinoiden ulkopuolella.

Esimerkiksi ”koti” sisältää rahatalouden piiriin kuuluvia asioita (kuten asunto, jolla on hinta, tai sähkö, josta maksetaan lasku) ja rahatalouden piiriin kuulumattomia asioita (kuten perheenjäsenten välinen hoiva, jolla ei ole hintaa) ja asioita, jotka voivat olla kumpaa vain (esimerkiksi siivous tai vaatehuolto).

Markkinat ovat osa laajempaa kokonaisuutta. Markkinoiden rajoja ja luonnetta määrittävät esimerkiksi luonnonolosuhteet (energia, raaka-aineet, ilmasto), yhteiskunnan rakenteet (valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden olemassaolo, valtiomuoto, lainsäädäntö, omistus- ja valtasuhteet) ja ihmisten tavat ja käytännöt (uskonto, omavaraisuuden aste, poliittiset käsitykset ja ideologiat).

Esimerkkinä voidaan ajatella vaikkapa puun markkinoita nyky-Suomessa. Ensi katsomalla voi vaikuttaa, että puun markkinat ovat vapaat ja määrittyvät yksinkertaisesti puun myyjän ja ostajan välillä. Kun metsänomistaja ja puun myyjä pääsevät sopuun puun hinnasta ja korjuusta, puu vaihtaa omistajaa, ja tämä on kaikki, mitä puumarkkinoista voidaan sanoa.

Tarkemmin tarkasteltuna markkinoilla on kuitenkin suuri määrä niitä ”ulkoapäin” määrittäviä tekijöitä. Puiden olemassaoloon ylipäätään vaikuttavat luonnonolosuhteet: ilmasto, myrskyt, tuholaiset, maaperän ravinteet ja niin edelleen. Puun ostajia puolestaan on vain tietynlaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa: onko puun jalostamiseen energiaa, tarvetta ja niin edelleen.

Historiasta tunnetaan, että metsien omistussuhteet ovat olleet iso kiistakapula myös Suomessa: kuka saa käyttää metsiä ja mihin tarkoitukseen? Edelleen esimerkiksi alkuperäiskansan eli saamelaisten ja valtion välinen kiista metsien omistuksesta ja käytöstä on Suomessakin ratkaisua vailla. Lisäksi tulevat ilmiselvemmät markkinoihin vaikuttavat tekijät kuten metsiä koskeva lainsäädäntö ja ohjaus, joka Suomessa on tukenut erityisesti toisen maailmansodan jälkeen vakiintunutta avohakkuisiin perustuvaa teollista metsänkäyttöä.

Historiallisessa katsannossa ajatus, että taloudellinen toiminta pelkistyisi markkinatoiminnoiksi, on tuore ja poikkeuksellinen näkemys. Poliittisen taloustieteen klassikot 1900-luvun alkuun asti lukivat talouden osaksi laajempaa luonnon ja ihmisyhteisöjen vuorovaikutusta. Erityisesti käsitys, että välttämättömien yhteiskunnallisten muutosten toteuttamista rajoittaisi väistämättä julkisen talouden tiukka budjettikuri on Suomessa ja muissa länsimaissa suhteellisen viimeaikainen ilmiö.

Parin vuosisadan teknologinen ja yhteiskunnallinen kehitys on luonut harhakuvaa “luonnosta riippumattomuudesta”, mikä on vahvistanut tieteenalojen välisiä kuiluja. Jotkut tieteenalat ovat voineet siirtää yhteydet luontoon ja luonnonvaroihin syrjään tarkastelustaan. Luonnonvarojen käytön lisäännyttyä siteet muuhun luontoon ovat kuitenkin vain syventyneet, vaikka suhde ympäristöön saattoi hetkellisesti näyttää etäisemmältä. Näkyviin murtautuneet ekologiset kriisit ovat tästä konkreettinen merkki.

Luonnontieteen perusteella tiedämme, että turvatakseen ihmisille suotuisat elinolot yhteiskuntien on ehkäistävä uhkaavia eksistentiaalisia kriisejä ja sopeuduttava ympäristömuutoksiin, jotka parhaassakin tapauksessa edelleen etenevät. Ilmastonmuutoksen lisäksi pahentuvia ympäristömuutoksia ovat muun muassa merten tilan heikkeneminen, makean veden niukkuus, luonnon monimuotoisuuden (biodiversiteetin) kato, viljelysmaan tuhoutuminen ja luonnonvarojen liiallinen käyttö.

Mitään näistä käynnissä olevista tapahtumista ei voida täysin torjua tai peruuttaa, mutta kohtalokkaat kriisit, ympäristömuutosten itseään ruokkivat takaisinkytkennät (positive feedbacks) ja luonnonjärjestelmien niin sanotut keikahduspisteet (tipping points) täytyy ehkäistä, sillä ne muodostavat olemassaolon uhan yhteiskunnille ja lukemattomille eliölajeille.

Ympäristön ihmistoiminnalle asettamat reunaehdot voidaan jakaa karkeasti kahteen. Yhtäältä luonnonvarojen käyttöönottoa (sources, lähteet) rajoittavat sekä uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumisnopeus ja niitä ylläpitävät luonnonjärjestelmät että uusiutumattomien luonnonvarojen esiintymien riittävyys ja niiden käyttöönoton vaatimat muut resurssit (kuten energia ja puhdas vesi). Toisaalta luonnonjärjestelmien kyky ottaa vastaan taloudellisesta toiminnasta syntyviä jätteitä, sivutuotteita ja muita sivuseurauksia (sinks, nielut) on rajallinen.

Lähteiden ongelmista ajankohtainen esimerkki on makean veden varantojen käyttö nopeammin kuin ne uusiutuvat, mikä aiheuttaa ongelmia niin ekosysteemeille kuin yhteiskunnille, etenkin kun erilaiset veden käyttötavat joutuvat kilpailemaan keskenään. Yhä suurempi osa maailman köyhemmästä väestöstä kärsii veden niukkuudesta.

Nieluongelmasta tunnetuin esimerkki on ilmastonmuutos. Fossiiliset polttoaineet (hiili, öljy, maakaasu) ovat vuosimiljoonien aikana maankuoren sisällä muuntunutta orgaanista ainetta, jonka polttamisesta syntyy muiden päästöjen ohella hiilidioksidia. Tätä menneisyyden elämän fossiilista jäännettä on poltettu miljoonia tonneja yhä kiihtyvässä tahdissa: yli puolet kaikesta fossiilisten polttoaineiden poltosta on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja kuten metaania syntyy ihmistoiminnan vuoksi myös maaperän muokkauksesta, soiden ojituksesta, bioraaka-aineiden polttamisesta ja niin edelleen.

Kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä kohottaa maapallolle jäävän lämmön määrää. Kun luonnolliset nielut, kuten kasvillisuus, maaperän eliöstö ja maaperään kerääntyvä orgaaninen aine, merivesi ja meren eliöt, eivät ole pystyneet sitomaan kaikkea ihmistoiminnan ilmakehään päästämää hiilidioksidia, aiheuttaa ilmakehän aiempaa suurempi hiilidioksidimäärä maapallon keskilämpötilojen nousua. Hiilidioksidin sitoutuminen meriveteen aiheuttaa myös merten happamoitumista, eli tämän hiilinielun toiminta muuntuu uudeksi ongelmaksi.

Toisesta näkökulmasta voi sanoa, että fossiilisten polttoaineiden lähteiden ongelma on, että ne ovat liian runsaita. Fossiilisia polttoaineita on niin paljon, että suurin osa esiintymistä pitää jättää käyttämättä. Lähteiden ongelma on samalla, että parhaimmat ja helpoimmin hyödynnettävät varannot on otettu käyttöön ensimmäisinä ja nyt jo kulutettu, joten fossiilisten polttoaineiden tuotanto vaatii enemmän vaivaa, kuluttaa enemmän resursseja ja aiheuttaa enemmän muita ympäristöongelmia (esimerkiksi särötys, fracking).

Luonnonjärjestelmien asettamia reunaehtoja voidaan tarkastella myös kulutuksen mittakaava- ja laatukysymyksinä – sekä energian että aineen näkökulmasta.

Suurin osa globaalissa taloudessa tehtävästä fysikaalisesta työstä (aineen liikuttelu ja muuntaminen) syntyy ei-inhimillisen energian käytöstä. Fossiilisen energian käyttö on mahdollistanut massamittaisen teollisuuden, voimaperäisen maatalouden, massiiviset kaivokset, globaalin logistiikan ja informaatioteknologisen infrastruktuurin. Samalla talouselämän rakenteet, valtasuhteet ja intressit ovat muodostuneet fossiilisten polttoaineiden ruokkimina.

Globaali energiankulutus perustuu edelleen noin 80-prosenttisesti fossiiliseen energiaan. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sen käytöstä on luovuttava mahdollisimman nopeasti. On todennäköistä, että seuraavien vuosikymmenten aikana energiaa on yhteiskunnan käytettävissä aiempaa vähemmän. Tämä johtuu siitä, että rakennetaan uutta infrastruktuuria samalla kun vähennetään päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä: tuotannon painopiste siirtyy yksityisestä kulutuksesta julkisiin investointeihin.

Suomen talous, kuten kaikkien muidenkin teollistuneiden maiden taloudet, käyttää liikaa luonnonvaroja. Luonnonvarojen kulutus aiheuttaa ongelmia niin käyttöönotossa (maanviljelys, kaivokset, hakkuut, kalastus ja niin edelleen) kuin jalostuksessa ja loppukulutuksessa (tavaratuotanto, kuljetus, rakentaminen ja niin edelleen) – puhumattakaan mittavasta jäteongelmasta. Kansainvälisen kaupan myötä luonnonvarojen käyttö on globaalia, joten Suomessa tapahtuvan käytön ja kulutuksen seuraukset kohdistuvat sekä maan rajojen sisälle että sen ulkopuolelle.

Nykykehityksessä globaali luonnonvarojen kulutustaso vain kasvaa, vaikka se aiheuttaa jo nykyisellä tasollaan monin paikoin kestämättömiä ongelmia. Tuotteiden pidemmällä elinkaarella, uusiokäytöllä ja raaka-aineiden kierrätyksellä voidaan tehostaa luonnonvarojen käyttöä ja pienentää ensimmäistä kertaa käytettävien raaka-aineiden tarvetta. Sataprosenttinen, jäännöksetön “kiertotalous” (circular economy) ei kuitenkaan ole mahdollinen. Luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä ja eri kulutusmuotojen moninaiset vaikutukset on tuotava paremmin esiin.

Taustaa

Barnosky A. D. ym. (2012). Approaching a State Shift in Earth’s Biosphere. Nature.

Barnosky, Anthony ja Elizabeth Hadly. (2017). Loppupeli. Vastapaino.

Lähde, Ville. (2013). Niukkuuden maailmassa. niin & näin.

Steffen, W. ym. (2018). Trajectories of the Earth System in the Anthropocene. PNAS.

Nykyinen ratkaisuhorisontti

Talouskasvun irtikytkentä ympäristön kuormituksesta

Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun ja ympäristökuorman tai resurssien käytön kasvun välisen korrelaation katkaisemista. Keskustelussa erotetaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä kuvaa tilannetta, jossa ympäristökuorma tai resurssien käyttö ei kasva tai kasvaa hitaammin kuin talous. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että ympäristökuorma tai resurssien käyttö laskee (samalla kun talous kasvaa tai pysyy entisen kokoisena).

Irtikytkennän käsitteen synty liittyy havaintoon maailmantalouden saapumisesta ekologisen kestävyyden rajoille. Jos talouskasvua pidetään välttämättömänä ja jos talouden ympäristökuorma tai sen resurssien käyttö on kestämätöntä, voidaan talouskasvua pitää toivottavana vain, jos talouden kasvu “irtoaa” ympäristökuorman kasvusta ja/tai resurssien käytön kasvusta. Esimerkiksi vauraiden maiden yhteistyöjärjestö OECD esitti vuonna 2001 irtikytkentää yhdeksi keskeiseksi talouspolitiikan tavoitteeksi.

Irtikytkentä on suosittu tavoite myös siksi, että se ajatuksen tasolla mahdollistaa täysin markkinaehtoiset ratkaisut. Valtio ja julkinen talous voivat auttaa esimerkiksi vero-ohjauksella tai investoinneilla, mutta niitä ei välttämättä tarvita lainkaan.

Tutkimuksessa on havaittu, että 1900-luvun mittaan teknologian kehittymisen myötä talouskasvua syntyi teollistuneissa maissa aikaisempaa vähäisemmällä resurssien käytön kasvulla ja pienemmällä päästöjen kasvulla. Toisin sanoen talouskasvu on irtikytkeytynyt (suhteellisesti) sekä ympäristöhaitoista että resurssien käytöstä, kun asiaa tarkastellaan eräissä OECD-maissa.

Kuva kuitenkin muuttuu, jos huomioon otetaan maailmankauppa ja ulkoistaminen. Ulkoistamisen myötä teollista tuotantoa on siirtynyt varhaisemmin teollistuneista maista esimerkiksi Aasiaan. Kun tuojamaat ulkoistavat luonnonvarojen kulutusta, myös hyödykkeiden valmistuksesta syntyvät päästöt tapahtuvat maan rajojen ulkopuolella.

Vankin irtikytkentää tukeva aineisto koskee eräiden OECD-maiden hiilidioksidipäästöjä, jotka ovat absoluuttisesti irtikytkeytyneet, eli laskeneet talouskasvusta huolimatta. Yksittäisen ympäristöhaitan irtikytkeytyminen ei valitettavasti kuitenkaan osoita, että talous sinällään olisi absoluuttisesti irtikytkeytymässä resurssien käytöstä ja laajemmin ympäristöhaitoista tai että tällainen irtikytkentä olisi edes mahdollinen. Onhan talous absoluuttisesti irtikytkeytynyt esimerkiksi CFC-kaasujen päästöistä ilman, että resurssien käyttö tai ympäristökuorma muuten olisivat laskeneet kestävälle tasolle.

Absoluuttista irtikytkentää luonnonvarojen kulutuksen suhteen sen sijaan ei ole tutkimuksessa havaittu — toisin sanoen talouskasvu on aina merkinnyt jonkinasteista  resurssien käytön kasvua jossakin, mahdollisesti kansantalouden rajojen ulkopuolella. Tämä on huomionarvoista, koska luonnonvarojen kulutuksen absoluuttinen irtikytkentä on ainoa riittävä tavoite. Maailmantalouden materiaali- ja ympäristökuorma on jo nyt aivan liian iso – ja Suomen kuorma on suhteettoman suuri, sillä kaikilla maailman mailla ei koskaan olisi mahdollisuuksia samaan.

Ensisijainen tavoite yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta on talouden saattaminen ekologisesti kestävälle uralle. Esimerkiksi Suomessa tämä merkitsee kansallisella tasolla materiaalisen kulutuksen laskemista noin 70–80%. Tämä on aivan riittävän kova tavoite ilman, että samaan aikaan pitää tavoitella BKT:lla mitattua talouden kasvua ja siten irtikytkentää. Jos talous samaan aikaan kasvaa, kun materiaalien kulutus laskee, olkoon niin, mutta varsinkin BKT:lla mitattu talouskasvu on toissijainen seikka.

Taustaa:

BIOS (2019). Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja ympäristö.

Parrique, T. ym. (2019). Decoupling debunked. EEB.

Hickel, J. ja Kallis, G. (2019). Is Green Growth Possible? New Political Economy.

Eri yhteiskunnilla on hyvin erilaiset edellytykset kohdata ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit – sekä vähentää päästöjään että sopeutua ympäristömuutosten vaikutuksiin. Edellytyksiä voidaan onneksi parantaa niin materiaalisella, teknologisella, institutionaalisella kuin henkiselläkin tasolla.

Luonnon tapahtumat (“länsi-Antarktiksen jääpeitteen romahtaminen”, “merenpinnan nousu 1,25 m”) eivät yksinään kerro, mitä yhteiskunnille tapahtuu. Kausaaliseen ketjuun tulee välittäjäksi yhteiskunta. Luonnon tapahtumien ja rajoitusten vaikutus on paitsi yhteiskunnan rakenteiden kautta välittynyttä myös näitä rakenteita muokkaavaa. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei putoa valmiiseen ja muuttumattomaan yhteiskunnalliseen sapluunaan, vaan sapluuna tulee mitä ilmeisemmin muuttumaan nimenomaan ilmastonmuutoksen takia.

Pikemmin kuin “ilmastonmuutos” käynnissä on “ilmaston/politiikan/talouden/yhteiskunnan muutos” tai jopa “kaiken muutos”. Murros ei rajoitu poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään. Samalla tavalla ilmastonmuutos välittyy elämiin kulttuurin kautta ja muuttaa kulttuuria. Tämäkin muutos on jo käynnissä ja näkyvissä, niin taiteessa, populaarikulttuurissa, muodissa kuin ihmisten arkisissa elintavoissakin.

Politiikka ja talouden rakenteet ovat kuitenkin nopeiden ja laajojen toimenpiteiden kannalta ensiarvoisen tärkeässä asemassa. Politiikka elää ainaista murroskautta, mutta joitakin vahvoja piirteitä nykyisestä politiikanteosta voidaan tunnistaa. Viime vuosikymmenten saatossa Suomen ja lukuisten muiden länsimaiden politiikkaa ovat määrittäneet yksityisen kilpailun ja markkinaehtoisuuden korostaminen, joihin on kytkeytynyt jo aiemmin mainittu illuusio, että yhteiskunta olisi saavuttamassa riippumattomuuden luonnosta. Samalla politiikkaa ohjaavia ja hyvinvointivaltiota kannattelevia kollektiivisia instituutioita on purettu ja asetettu kyseenalaiseksi.

Nämä kaikki piirteet vaikuttavat siihen, millaiset edellytykset Suomella on ympäristökriisien kohtaamiseen. Ensinnäkin politiikassa on vaikea nähdä ympäristökriisejä niin kokonaisvaltaisina kuin ne ovat. Pikemminkin on pyrkimystä käsitellä esimerkiksi ilmastonmuutos yhtenä ongelmana muiden joukossa. Nähdään, että Suomen ongelmia ovat hidastunut talouskasvu, alhainen työllisyysaste, yksipuolinen teollisuus, väestön vanheneminen, periytyvä köyhyys, osattomuuden tunne – ja lisäksi ilmastonmuutos. Yhteiskunnan yhteys luontoon on erotettu poliittisissa ja taloudellisissa analyyseissä omaksi irralliseksi ulottuvuudekseen. Kuitenkin ilmastopäästöjen vähentäminen on oleellisessa yhteydessä esimerkiksi tuotannon ja työn määrään ja sisältöön.

Laajojen, yhteiskunnan tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä rakentavien poliittisten ohjelmien esittäminen ja toimeenpano on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Perusongelma on yksityisen kilpailun ja markkinaehtoisuuden korostaminen kollektiivisen suunnanoton kustannuksella. Kuinka suunnata taloudellinen toiminta toisin, jos odotusarvona on tarkkailla, mihin suuntaan markkinat kehittyvät omaehtoisesti?

Viime vuosikymmeninä politiikka on myös koskenut yhä useammin erilaisia kulttuuri-identiteettejä samalla kun luokka- ja eriarvoisuuskysymykset ovat painuneet politiikan taka-alalle. Kietoutuminen identiteettipoliittisiin vastakkainasetteluihin on puolestaan vaikeuttanut harkittua, eri tahot yhteentuovaa politiikantekoa.

Identiteettipolitiikka jakaa väestön eri ryhmiin, joita eri poliittiset tahot ilmoittavat edustavansa, ja poliittista kamppailua käydään näiden ryhmien vastakkainasettelujen kautta. Ajatuksilla ja toimenpiteillä ei ole väliä sinänsä, vaan tärkeää on niiden yhteensopivuus rakennetun ryhmäidentiteetin kanssa. Erityisesti laitaoikeiston harjoittama populismi on hyödyntänyt identiteettipolitiikkaa rakentamalla kuvaa unohdetusta ja sorrerusta kansasta, jonka etuja uhkaavat sekä maahanmuuttajat että yhteiskunnan “eliitti”.

Identiteettipolitiikalla on yhteys myös tieteellisen tiedon käyttöön ja hyväksyttävyyteen. Kun esimerkiksi vahvaa ilmastopolitiikkaa vastustetaan sillä perusteella, että sen vaatimat toimenpiteet eivät istu tiettyihin elämäntapoihin ja -asenteisiin, tullaan väistämättä väheksyneeksi luonnontieteen ja yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen näkemyksiä. Yhtenäisiä ja muuttumattomia identiteettejä rakennettaessa joudutaan olemaan tiedon suhteen varsin valikoivia, vaikka kyse olisi vankastakin tutkimusnäytöstä.

Käytännössä suomalaista politiikantekoa hallitsevat tiukka julkisen talouden budjettirajoite ja talouskasvun tavoittelu. Politiikkaa ohjaavat ennen kaikkea laskelmat ja ennusteet valtion euromääräisten menojen ja tulojen kehityksestä. Ne pyritään saamaan tasapainoon. Lisäksi politiikka nojaa odotukseen talouskasvun ja ympäristökuormituksen vähittäisestä irtikytkennästä, vaikka todistusaineisto onnistuneen irtikytkennän puolesta on hyvin heikko (lukeaksesi teemasta lisää avaa viereinen tietolaatikko “Talouskasvun irtikytkentä ympäristön kuormituksesta”).

Ympäristökriisien ratkaisu on samalla rajoittunut kahteen ulottuvuuteen. Yhtäältä markkinaehtoisen teknologiakehityksen odotetaan tuovan ratkaisuja, toisaalta kansainvälisen yhteisön ja Euroopan unionin odotetaan neuvottelevan ja asettavan markkinoille yhteiset pelisäännöt, jotka kannustavat markkinatoimijoita vähäpäästöisempiin tuotteisiin ja palveluihin.

Näin ollen suomalaista politiikkaa ei keskeisesti ohjaa käsitys talouden sosiaalisesta ja materiaalisesta metabolismista, aineenvaihdunnasta, ja sen saattamisesta tasapainoon luonnonjärjestelmien kantokyvyn kanssa. Sen sijaan luotetaan euromääräisiin tarkastelutapoihin.

Suomalainen yhteiskunta on vauras ja sen väestö on pieni, korkeasti koulutettu ja melko yhtenäinen. Sillä on siis mahdollisuudet – kenties maailman parhaat – nopeaan ja laajaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jonka myötä ympäristökuormitus vähenee dramaattisesti mutta ihmisten elämänlaatu paranee. Kuitenkin nimenomaan poliittisella tasolla edellytyksissä on huomattavasti parantamisen varaa. Ratkaisuksi poliittiseen vajeeseen ehdotamme ekologista jälleenrakennusta.

Ratkaisu

Edellisessä osiossa kuvasimme, minkälaisen yhteiskunnallisen murroksen ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit aiheuttavat ja minkälaiset edellytykset Suomella on murroksen kohtaamiseksi. Tässä osiossa kuvaamme BIOS-tutkimusyksikön näkemyksen kokonaisvaltaisesta yhteiskunnallisesta siirtymästä, jonka tarvitsemme ympäristökriisien hillitsemiseksi ja niihin varautumiseksi. Kerromme ensin perusajatuksen, ja sen jälkeen käymme läpi keskeiset jälleenrakennuskohteet, poliittiset työkalut ja mahdolliset rahoitusstrategiat.

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692

Ekologinen jälleenrakennus

Yhteiskunnan koko aineenvaihdunta on uudistettava, jotta päästöt ja luonnonvarojen käyttö saadaan laskettua kestävälle tasolle. Tämä on valtava urakka, joka on saatava käyntiin aivan lähivuosien aikana. Tarvitaan mittavia investointeja infrastruktuurin uudistamiseksi, runsaasti työtä, tottumusten muutosta ja ennen kaikkea monien eri alojen ponnistusten suuntaamista niin, että kokonaisvaikutuksena päästöt ja luonnonvarojen käyttö todella laskevat.

Historiallisesti mittakaavaltaan vastaavia muutoksia on toteutettu lähinnä yhteiskunnan vakavissa poikkeustiloissa kuten sota-aikoina. Ilmastotoimia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa ja laajemmassa julkisuudessa onkin esitetty siirtymistä sotatalouteen tai vastaavankaltaiseen talouden resurssien mobilisaatioon, jotta ilmastonmuutoksen haasteeseen voidaan vastata. Sotamobilisaatio on kuitenkin hankala vertauskohta, koska siihen liittyy myös poikkeusolojen komentotalous ja demokraattisen päätöksenteon ainakin osittainen ja väliaikainen ohittaminen.

Nyt tarvittava muutos vaatii pikemminkin kattavia demokraattisia käytäntöjä yhteiskunnan kaikilla tasoilla, paikallisesta aina globaaliin asti. Suomessa ja joissakin muissa maissa sodan jälkeinen jälleenrakennus toteutui pääasiallisesti demokraattisissa oloissa – toki ajoittain hyvinkin kiihkeän poliittisen kamppailun keskellä. Mittakaavaltaan ja nopeudeltaan jälleenrakennuksen aika vastaa nyt vaadittavaa ponnistusta. Julkisella vallalla on jälleenrakennuksessa merkittävä rooli yhteisen, tavoitellun vision asettajana sekä muutoksen koordinoijana, suunnittelijana ja rahoittajana, mutta muutosta ei voi ohjata pelkästään ylhäältä käsin. Näin siksi, että kohtaamassamme murroksessa vaaditaan tuotantorakenteiden muutoksen lisäksi laajamittaisia ja syvällisiä yksilö- ja yhteisötason käyttäytymisen muutoksia. Julkisen vallan tehtävänä onkin saattaa eri talouden toimijat – yritykset, etujärjestöt ja kansalaiset – samalle aaltopituudelle muutoksen mittakaavasta ja tarpeesta, sekä ohjata toimijoita samaan tavoiteltuun suuntaan.

Perusasiat, kuten ruoka, asuminen ja liikenne, eivät toteudu omavaraistaloudessa vaan laajojen ja monimutkaisten tuotannon ja logistiikan ketjujen tuloksena. Nämä perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavat toiminnot ovat yhtä aikaa ekologisia (esimerkiksi viljan viljely) ja sosiaalisia (esimerkiksi viljelijäyrittäjänä toimiminen). Siksi niiden uudelleenjärjestämisessä on huomioitava molemmat osapuolet. Ympäristökriisien ratkaisemista ei voida erottaa yhteiskunnallisista kysymyksistä eikä yhteiskunnallisten ongelmien (epätasa-arvo, osallisuus, toimeentulo, demokratia) ratkaisua ekologisista kysymyksistä.

Teollisuuden ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin uudistamisen lisäksi sodan jälkeisen jälleenrakennuksen keskeisenä saavutuksena oli hyvinvointivaltion tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta lisäävien instituutioiden luominen. Myös nykyhetkessä on keskeistä pyrkiä taloudellisen eriarvoisuuden vähentämiseen ja jälleenrakennuksen hyötyjen sekä ympäristömuutosten aiheuttamien haittojen oikeudenmukaiseen jakoon.

Lisäksi jälleenrakennuksen aika tarkoittaa kulttuurista muutosta, niin nyt kuin historiassakin. Sodan jälkeen Suomea rakennettiin määrätietoisesti demokraattiseksi ja tasa-arvoiseksi sivistysvaltioksi. Kaupungistumisen ja erilaisten sosiaalisten vapauskamppailujen seurauksena syntyi kokonaan uusia tapoja elää ja ajatella. Suomeen rakentui myös oma ja samalla kansainvälisesti laajasti verkottunut kulttuurielämä. Viime vuosikymmeninä sivistykselliset ja kulttuuriset arvot ovat osin korvautuneet taloudellisella kilpailulla ja epäkestävällä kulutuskulttuurilla. Olemme nimenneet itsemme kuluttajiksi ja yhteiskuntamme kilpailu/kulutusyhteiskunnaksi. Ekologinen jälleenrakennus korostaa luovuutta, sivistystä, hyvää koulutusta ja omaleimaista kansainvälisesti verkottunutta kulttuurista kehitystä.

Historiallisen jälleenrakennuksen ja nyt tarvittavan välillä on myös selkeä ero. Siinä missä sodan jälkeen rakennettiin infrastruktuuria aineen ja energian lisätyn käytön varaan, nyt infrastruktuuri on vieroitettava fossiilisen energian käytöstä samalla kun materiaalien kulutusta on vähennettävä. Sodan jäljiltä merkittävä osa infrastruktuuria oli raunioina, nyt kuvaannollisesti raunioina on fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettu infrastruktuuri, jota ei enää voida käyttää. Nykyinen jälleenrakennus kohdistuu ekologisesti kestävän tuotannon ja kulutuksen rakenteiden ja tapojen kehittämiseen. Siksi nimenomaan “ekologinen jälleenrakennus”.

Tiedetään, että jo aiheutetut kasvihuonekaasupäästöt lämmittävät ilmastoa ja lisäävät ympäristöongelmia seuraavina vuosikymmeninä. Parhaatkaan nyt tehtävät ratkaisut eivät pysäytä ilmastonmuutosta välittömästi. Yksi ekologisen jälleenrakennuksen tehtävistä onkin parantaa yhteiskunnan kriisinsietokykyä eli resilienssiä. Resilienssiä lisääviä tekijöitä ovat todellisuuspohjainen käsitys tulevaisuuden mahdollisuuksista, fossiilisista polttoaineista riippumattomat työpaikat ja elanto, monipuolinen osaaminen, kohtuullinen omavaraisuus (esimerkiksi kansallisella, alueellisella tai yhteisötasolla), kyky tyydyttää perustarpeet vähin resurssein ja tiiviit sosiaaliset suhteet.

Rakennuskohteet

Jälleenrakennuksen kohteet voidaan tunnistaa tarkastelemalla, mistä aineellisista, sosiaalisista ja henkisistä seikoista planeetan rajoissa pysyvä hyvinvointi riippuu. Aineellisesti tarvitaan ihmiselämälle suotuisia luonnonjärjestelmiä, niin paikallisesti kuin koko planeetan tasolla. Sosiaalisesti tarvitaan yhteisöjä, jotka kasvattavat ja kannattelevat vauvoja, lapsia, aikuisia ja vanhuksia sekä terveitä ja sairaita. Henkisesti tarvitaan enemmän tai vähemmän laajasti jaettu käsitys elämän mielekkyydestä.

Näiden riippuvuuksien tunnistamisen jälkeen seuraava askel on huolenpito ja hoiva välttämättömille tukirakenteille: ekologisille järjestelmille, yhteisöille ja kulttuurille. Kyse ei ole abstrakteista asioista vaan konkretiasta: vedestä, ravinnosta, lämmöstä, vanhemmista ja muista kasvattajista, ystävistä, naapureista, kielestä, ajattelusta – kaikkien näiden jatkuvuus ja hyvinvointi on turvattava ja niitä on jatkuvasti hoivattava, koska niistä yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointi riippuu.

Nykyisen yhteiskunnan perusrakenteet – tuotanto ja kulutus, infrastruktuuri ja toimintatavat, ammatit ja työnjako, kulttuuri-instituutiot ja terveydenhoito, ihmisten toiveet ja halut – perustuvat fossiilisten polttoaineiden käytölle ja ovat syntyneet fossiilisten polttoaineiden mahdollistaman jatkuvan talouden ja resurssien kulutuksen kasvun aikakaudella. Kun näitä perusrakenteita aletaan Suomessa uusia, nousee esiin joitakin keskeisiä tehtäväkokonaisuuksia. Kutsumme näitä kokonaisuuksia ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteiksi, ja määrittelemme ne seuraavaksi tarkemmin.

Rakennuskohteiden toteuttamisen tavoitteena on, että kasvihuonekaasujen nettopäästöt laskevat mahdollisimman nopeasti ja nollaan vuosien 2030–2035 aikana. Sen jälkeen hiilen sidonta ylittää päästöt. Samaan aikaan luonnonvarojen kulutus lasketaan globaalisti kestävälle tasolle eli noin kolmannekseen suomalaisten keskimääräisestä kulutustasosta vuonna 2019. Päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämisen lisäksi rakennuskohteissa on sopeuduttava ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

Sähkö ja lämpö

Energian tuotanto ei ole itseisarvo, vaan energiaa tarvitaan tuottamaan hyvinvointia. Koska energian tuotanto vie paljon resursseja ja aiheuttaa nykyisellään paljon ympäristöhaittoja, on tärkein tavoite vähentää yhteiskunnan energiaintensiteettiä ja suunnata energiajärjestelmien suunnittelu ja teknologinen kehitys siten, että tuotettua energiayksikköä kohti syntyy mahdollisimman paljon hyvinvointia. Tällä hetkellä energian tuotanto vastaa noin 75% kaikista Suomen ilmastopäästöistä. Eniten energiaa kuluttavat teollisuus (noin 45%), rakennusten lämmitys (noin 25%) ja liikenne (noin 17%).

Energian käytön tehokkuutta voidaan parantaa sähköistämällä liikenne ja lämmityssektori sekä teollisuus kaikissa soveltuvissa kohteissa. Sähkömoottori pystyy tuottamaan liike-energiaa jopa 90% hyötysuhteella polttomoottorin jäädessä keskimäärin noin 20% tasolle. Myös sähkön tuotannon ja siirron hyötysuhde on korkea. Parhaimmillaan energiajärjestelmän sähköistämisen ja hukkaenergian minimoinnin tuottama energiatehokkuuden kasvu mahdollistaa, että yhteiskunnan käytettävissä olevan energian eli eksergian määrä voi pysyä lähellä nykyistä tasoa, vaikka energiaa tuotettaisiin vähemmän kuin nykyisin.

Energian tuotannossa on siirryttävä fossiilisten energianlähteiden käytöstä polttamatta tapahtuvaan tuotantoon. Tärkeimpiä tällaisia teknologioita ovat aurinko- ja tuulienergia, vesivoima ja ydinenergia.

Polttamatta tapahtuvan energian tuotannon yleisimmät menetelmät ovat olleet pääosin käytössä jo vuosikymmeniä. Nykyisellään kehitystyö keskittyy yksikkökustannusten laskemiseen esimerkiksi isompien avomerelle sijoittuvien tuulivoimaloiden avulla. Lisäksi kehitetään menetelmiä hyödyntää heikompia tuulia tai tuottaa aurinkoenergiaa myös pilvisellä säällä.

Täysin uudet energiantuotannon muodot, kuten fuusioenergia, vaativat vielä pitkän kehitystyön, eikä niistä ole odotettavissa apua lähivuosikymmeninä. Ydinenergian lisääminen on mahdollista, mutta myös fissioenergian lisärakentaminen ja uusien fissioreaktorien kehitys on osoittautunut hitaaksi. Mittavin kasvupotentiaali on aurinko- ja tuulienergialla, jotka ovat muodostumassa monilla alueilla myös tuotantokustannuksiltaan kilpailukykyisimmiksi teknologioiksi.

Suurin uutta energian tuotantoa koskeva ongelma on energian varastointi. Aurinko- ja tuulienergian tuotanto vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Ydinvoiman säätelymahdollisuudet ovat myöskin rajalliset. Vesivoimaa voidaan käyttää tasaamaan aurinko-, tuuli- ja ydinvoiman tuotantoa, mutta sen huomattava lisärakentaminen ei ole mahdollista ainakaan virtaavissa vesistöissä.

Laaja siirtymä päästöttömään energian tuotantoon vaatii suuria investointeja, jotka väistämättä nostavat myös energian hintaa. Toisaalta energiatehokkuuden lisääntyminen voi vähentää huomattavasti energian kulutusta. Tehokkaita asumisen ja liikkumisen teknologioita ja palveluja hyödyntäen energialasku voi jopa pienentyä, vaikka energian yksikköhinta olisi nykyistä korkeampi. Joka tapauksessa oikeudenmukaisen siirtymän periaatteiden mukaisesti energian hinnan nousun haavoittuvaisimmille väestön osille aiheuttama kohtuuton rasitus on katettava julkisin varoin.

***

Kiinteistöjen lämmitys tuottaa noin 25% Suomen ilmastopäästöistä. Pääkaupunkiseudulla lämmityksen osuus päästöistä on lähes 60%. Pienissä kaupungeissa ja haja-asutusalueilla voidaan jo nykyisellään siirtyä kustannustehokkaasti maa-, ilma- ja vesistölämmön käyttöön. Öljy- ja suorasähkölämmityksestä pitää luopua nopeasti. Myös isommissa kaupungeissa esimerkiksi tuulisähkön ja lämpöpumppujen yhdistelmällä pystytään tuottamaan tehokkaasti ja lähes päästöttömästi lämmitysenergiaa.

Nykyisin käytettävissä olevilla polttoon perustumattomilla teknologioilla ja lämmön lähteillä ei kuitenkaan pystytä isojen kaupunkien mittakaavassa takaamaan 100% toimitusvarmuutta pitkien pakkasjaksojen aikana. Siksi kaukolämmön piirissä olevissa kaupungeissa tarvitaan useampien keinojen yhdistelmiä.

Ensimmäinen askel on lämmitysenergian tarpeen minimoiminen, muun muassa rakennusten energiatehokkuutta kohentamalla ja pitämällä sisälämpötila terveyden kannalta suositellulla tasolla. Lämmön tarvetta voidaan säädellä myös uusin älykkäin ennakointi- ja kysyntäjoustoratkaisuin. On pohdittava myös mahdollisuutta joidenkin rakennusten lämpötilan suurempaan laskuun pakkasjaksojen aikana, jotta huippukulutusta voidaan leikata.

Tämän lisäksi on kehitettävä edelleen polttoon perustumattomia lämmön tuotannon teknologioita, kuten lämpöpumppuja yhdistettyinä erilaisiin lämmön lähteisiin. Pidemmällä tähtäimellä myös lämpöä tuottavat pienydinvoimalat voivat tulla markkinoille.

Taustaa:

BIOS (2019). To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland. Energy Research & Social Science.

Liikenne

Liikenne tuottaa noin 20% kaikista ilmastopäästöistä. Tästä tieliikenteen osuus on noin 75% ja yksityisautojen noin 50%. Tehokkaimpia liikennesektorin päästövähennyskeinoja ovat yksityisautoilun vähentäminen ja liikenteen sähköistäminen. Turhaa matkustamista voidaan vähentää myös panostamalla erilaisiin digitaalisiin palveluihin ja etätyöhön.

Vähäpäästöisin liikkumismuoto on raideliikenne, jonka käyttöä voidaan lisätä tehokkaasti kaavoituksella ja kaupunkisuunnittelulla. Myös asenteilla on suuri merkitys. Junalla, bussilla ja kävellen tapahtuvaa työmatkaliikennettä tukevat myös terveys- ja turvallisuusseikat.

Ylipitkiin vain yksityisautolla kuljettavissa oleviin työmatkoihin kuluu huomattava määrä työtunteja. Yksityisautoiluun käytetty aika ei tuota hyötyä yhteiskunnalle, ja harvoin myöskään auton kuljettajalle. Haitat sen sijaan ovat ilmeiset.

Kaupungeissa iso osa maapinta-alasta palvelee yksityisautoilua. Maan vapauttaminen tuottavampaan käyttöön olisi perusteltua. Syrjäseuduilla yksityisautoilu on  puolestaan ainut käytettävissä oleva liikkumismuoto. Liikennejärjestelmän ohjauksen pitäisikin minimoida yksityisautoilu kaupungissa ja kompensoida autoilun kustannuksia niille, joilla ei aidosti ole muuta vaihtoehtoa.

Joukkoliikenteen jättäminen yksityisen kilpailun armoille ei edistä tai edes mahdollista joukkoliikenteen käytön lisääntymistä haja-asutusalueilla tai pienten kaupunkien ja taajamien välillä. Joukkoliikenteen roolin kasvattaminen vaatii koordinoitua julkista tukea.

1. Energia, liikenne ja rakentaminen

Kenties helpointa Suomen on pudottaa ilmastopäästöt lähelle nollaa sähköntuotannossa. Tämä perustuu etenkin vesivoimaan, ydinvoimaan ja voimakkaaseen tuulivoiman lisäämiseen maalla ja merellä. Lämpöä voidaan tuottaa lämpöpumpuilla, mutta kaukolämmön tuotannossa tarvitaan kylmimpinä talvikuukausina tueksi muita lämmönlähteitä. Sekä sähköntuotannossa että lämmityksessä on vältettävä metsäbioenergian lisäkäyttöä, koska se isossa mittakaavassa pikemminkin lisää kuin vähentää ilmastopäästöjä. Kaikki polttaminen, niin tuoreiden kuin fossiilistenkin biomassojen, lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.

Liikenteen osalta raskas tieliikenne ja yksityisautoilu ovat vaikeimpia kohteita. On lisättävä liikenteen energiatehokkuutta sähköistämällä joukkoliikennettä raiteilla ja teillä sekä vähennettävä raskaiden kuljetuksien ja yksityisten autojen tarvetta. Kaupunkirakenne ja ympärivuotiset väylät, jotka tukevat joukkoliikenteen lisäksi kävelyä ja pyöräilyä, ovat muutoksessa avainasemassa.

Rakentaminen tuottaa paljon ilmastopäästöjä ja kuluttaa paljon luonnonvaroja. Uudisrakentamisen tarve on arvioitava tarkasti; lähtökohtaisesti on hyödynnettävä olemassa olevaa rakennuskantaa muutos- ja korjausrakentaen. Se mitä rakennetaan, on rakennettava vähäpäästöisesti: nykymenetelmin se tarkoittaa käytännössä puurakentamista. Betoni- ja teräsrakentamisen päästöt ovat pudonneet vuosien saatossa, mutta eivät likimainkaan riittävästi, jotta rakentamisen volyymi voisi jatkua nykyisellään. Rakennusmateriaalin kierrätettävyys on huomioitava jo suunnitteluvaiheessa.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen on tärkeää erityisesti rakentamisessa, myös vanhan rakennuskannan uudistamisen osalta. Olosuhteet muuttuvat muun muassa tulvien, kosteuden, lämpötilan ja “äärevyyden” (aikaisempaa rajummat myrskyt, aikaisempaa pidemmät kylmät/kuumat ja kuivat/kosteat jaksot) osalta, jotka kaikki vaikuttavat rakennusten kestävyyteen ja niiden käyttömukavuuteen.

Ruokajärjestelmän murros

Suomen ruokajärjestelmä eli tuotannon, jalostuksen, kuljetuksen, markkinoinnin ja kulutuksen muodostama kokonaisuus mullistuu väistämättä kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta.

Ensinnäkin ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia pitää vähentää, ja tämä koskee etenkin alkutuotantoa, josta suurin osa vaikutuksista syntyy. Tosin hävikin ja sitä kautta “turhan tuotannon” vähentäminen koskee Suomessa ennen kaikkea kauppaa ja kulutusta.

Toiseksi tuotanto pitää saada sopeutuvammaksi ympäristömuutoksille. Koska muutoksia on vaikea ennakoida tarkasti, tarvitaan joustavaa sopeutumiskykyä.

Kolmanneksi kun koko maailman ruokajärjestelmä mullistuu, se vaikuttaa väistämättä Suomeen monin tavoin. Nykyinen maailman ruokajärjestelmän työnjako ei pysy ennallaan, eikä Suomi voi nojata siihen entiseen tapaan.

Ruokajärjestelmän ympäristövaikutusten vähentämisessä avainasemassa ovat eläintuotannon osuuden pienentäminen, tuotannon tuotantopanosten (polttoaineet, rehu, lannoitteet, torjunta-aineet ja muut maatalouskemikaalit) irrottaminen mahdollisimman pitkälle fossiilisista polttoaineista, ravinnevalumien vähentäminen, maaperän ravinnekiertojen elvyttäminen ja hiilivarantojen kasvattaminen sekä ruokahävikin vähentäminen niin, että se samalla vähentää turhaa tuotantoa. Suomessa vain lannan levitykseen raivatuilla turvepelloilla on merkittävä ja erityinen rooli kasvihuonepäästöjen lähteenä, ja niihin voidaan puuttua erittäin nopeasti.

Sopeutumisessa ympäristömuutoksiin olennaisia tekijöitä ovat lajivalikoiman monipuolistaminen, tuottajien ja tiedeyhteisön yhteistyö uusien taudinaiheuttajien ja tuholaisten tunnistamiseksi ja torjumiseksi sekä ylipäätään uusien viljelymenetelmien kehittäminen.

Ympäristövaikutusten vähentäminen ja ympäristömuutoksiin sopeutuminen eivät ole erillisiä näkökulmia, vaan ruoantuotantoa on kehitettävä vastaamaan yhtaikaa kumpaankin haasteeseen. Sopeutumiskykyinen tuotanto ei voi samalla lisätä energia- ja luonnonvarakulutustaan. Agroekologinen lähestymistapa, joka korostaa paikallisten luonnonolosuhteiden ymmärrystä ja hyödyntämistä yleispätevien ohjeiden sijaan, on tässä avainasemassa.

Maatalous on esimerkki IPCC:n ja muiden tahojen korostamasta positiivisesta mahdollisuudesta: on olemassa toimia, jotka edistävät yhtaikaa monia kestävän kehityksen tavoitteita, niin ympäristön kuin elinkeinon elinkelpoisuuden kannalta. Suomessa on merkittävää tutkimusta ja osaamista näistä keinoista, ja niiden leviämistä ja juurtumista on voimaperäisesti edistettävä.

Muutos vaatii myös maataloustuen täysremonttia. Nykyisestä tuotantotuesta on siirryttävä ympäristöperusteiseen tukeen, joka korostaa tuloksia sekä ympäristövaikutusten vähentämisessä että tuotannon sopeutumiskyvyssä. Suomen on siis toimittava aktiivisesti tähän suuntaan Euroopan Unionissa, jonka linjaukset asettavat raamit kansalliselle toiminnalle. Tuottajilta tämä vaatii kykyä ja halua panostaa oppimiseen, kokeiluun ja yhteistyöhön esimerkiksi tutkijatahojen kanssa – tämä edellyttää myös, että tuotannosta on mahdollista saada säällinen elanto. Suuri yhteiskunnallinen haaste on parantaa tuottajien osuutta tulosta ja ohjata tuotantoa kestävämpään suuntaan. Elinkelpoinen paikallistuotanto ei paljon auta, jos se keskittyy edelleen vahvasti eläintuotantoon ja harvojen lajien viljelyyn.

Tuotannon muutos edellyttää tietysti myös muutosta kulutuksessa: eläintuotteiden kysynnän vähentymistä ja  monipuolisempaa ja kausiluonteisempaa kasvistuotteiden käyttöä. Koska yksittäisten kuluttajien käyttötottumukset muuttuvat hitaammin, alkuvaiheessa avainasemassa ovat julkiset hankinnat, uudistushenkiset toimijat ravintola-alalla, uusien jalosteiden ja puolivalmisteiden tarjonta sekä valistuskampanjat. Kotimaisten kestävien kalakantojen käytön edistäminen on mainittava erityisesti, sillä nykyään valtaosa Suomessa kulutetusta kalasta on poikkeuksellisen ongelmallista ympäristönäkökulmasta.

Kansainvälisen ruokajärjestelmän murros tarkoittaa, että Suomi ei voi enää nojata nykyisen kaltaiseen “globaaliin työnjakoon”. Suomi on nyt suhteellisen ruokaomavarainen (70–75%), mutta tuotantopanoksissa kotimainen tuotanto on lähes täysin riippuvaista tuonnista. Tavoitteena ei ole täysi omavaraisuus, sillä kansainvälinen kauppa voi myös rikastaa kulttuurisesti, ja reilummilla käytännöillä se voi auttaa köyhempien maiden kehitystä. Osa maataloustuotteiden kansainvälisestä kaupasta on järkevää myös ekologisesta näkökulmasta – mutta sellaista tehokkuutta ei pidä sekoittaa työvoimakustannusten ja löyhien ympäristösäädösten mukaan määrittyvään “tehokkuuteen”. Esimerkiksi vähäisempi energiankulutus ei riitä perusteeksi, jos käytetty energia on tuotettu saastuttavammin tai tuotanto aiheuttaa vakavia biodiversiteettiongelmia, viljelysmaan vaurioitumista tai makean veden niukkuutta.

Ilmastonmuutos ja muut ympäristö- ja luonnonvaraongelmat heikentävät ruoantuotannon mahdollisuuksia laajasti maailmalla. Monet viejämaat joutuvat keskittymään enemmän oman väestönsä ruokkimiseen. Tämä vaikuttaa myös siihen, missä määrin Suomi voi nojata tuonnin varmuuteen. Maailmanmarkkinoille ei riitä entiseen tapaan tuotannon ylijäämää.

Omavaraisuusasteen nosto ja monipuolisempi kotimainen tuotanto vaikuttavat merkittävästi suomalaiseen aluekehitykseen. Maaseutujen köyhtymisen ja tyhjentymisen sijaan edessä voi olla alueellinen elpyminen, kun monipuolistuva ja elinkelpoisempi maataloustuotanto tarvitsee enemmän ihmistyötä. Kaupungistumisen rinnalle nousee elävöityvä maaseutu, mikä luo myös mahdollisuuden näiden välisten suhteiden uudistamiseen – aina tasaveroisempaa ja kunnioittavampaa kulttuurista ilmapiiriä myöten.

Kestävä kotimainen ruokajärjestelmä edellyttää kestävää globaalia ruokajärjestelmää, ja siksi se vaatii Suomelta myös kansainvälistä toimintaa esimerkiksi EU:ssa ja YK:n elimissä. Ympäristönäkökohtien yhdistäminen ruokaturvan edistämiseen sekä nälän ja köyhyyden torjuntaan on olennaista myös vauraille maille, sillä köyhimpien maiden ruokajärjestelmien vakaus vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi kaupungistumisen vauhtiin, väestönkasvuun ja muuttoliikkeisiin.

2. Ruoka ja maanviljely

Suomen ruokajärjestelmä joutuu vastaamaan kolmeen yhtäaikaiseen haasteeseen: tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutusten vähentäminen, tuotannon muuttaminen sopeutumiskykyisemmäksi ympäristömuutoksille sekä nykyisen globaalin ruokajärjestelmän vääjäämätön mullistuminen.

Ympäristövaikutusten vähentämisessä on kolme päätekijää. Ensimmäinen on eläintuotteiden osuuden merkittävä vähentäminen. Tämä ei tarkoita eläintuotannon lopettamista, vaan kohtuullisemman kokoinen tuotanto on mahdollista integroida kasvisperäiseen tuotantoon nykyisen eriyttämisen sijaan. Näin tuotannon sivuvirrat muuttuvat ongelmasta hyödynnettäväksi resurssiksi esimerkiksi lannan biokaasutuksessa. Tämä liittyy läheisesti toiseen päätekijään eli fossiilisista polttoaineista riippuvaisten tuotantopanosten (rehu, lannoitteet, maatalouskemikaalit) käytön vähentämiseen. Viljelysmaan ravinnekiertojen elvyttäminen ja maan viljavuuden tukeminen on tässä avainasemassa. Kolmas päätekijä on hävikin vähentäminen kaupassa ja kotitalouksissa.

Paras tapa lisätä sopeutumiskykyä on siirtyä nykyisestä harvojen lajien tuotannosta monilajisempaan viljelyyn ja eläintuotantoon. Monipuolisempi kotimainen tuotanto ja kulutus auttaa myös vähentämään suomalaisen kulutuksen ympäristövaikutuksia muualla maailmassa. Tähän soveliaiden agroekologisten menetelmien tutkiminen, kehittäminen ja tukeminen vaatii suunnitelmallisia julkisia panostuksia. Tällainen tuotanto vaatii myös nykyistä enemmän ihmistyötä ja luo pohjaa maaseudun kestävälle elvyttämiselle.

Suomalainen ruokajärjestelmä ei voi tulevaisuudessa nojata entiseen tapaan kansainvälisillä markkinoilla tarjolla olevaan ylijäämään, kun tuotannon edellytykset heikkenevät väistämättä monilla maailman alueilla, myös nykyisissä suurissa tuottajamaissa. Tavoitteena ei ole täysi omavaraisuus vaan omavaraisuusasteen nosto myös tuotantopanoksissa. Suomen on toimittava myös aktiivisesti EU:n ja YK:n elimissä yhtäältä ympäristöllisesti kestävämmän maataloustukipolitiikan ja toisaalta oikeudenmukaisemman ja etenkin köyhempien alueiden tuottajia tukevan ruokapolitiikan puolesta.

Metsien käyttö

Suomessa metsillä on ratkaiseva merkitys niin kansantalouden kuin luonnon monimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen kannalta. Siirtymä ei voi onnistua ilman metsien osuuden onnistumista. Metsien käytön kokonaisuudessa on löydettävä siedettävä kompromissi ympäristön hyvinvoinnin ja hyvin monenlaisten taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen intressien ja tarpeiden välillä. Valtion ohjaavalla politiikalla on vuosikymmenet ollut ratkaiseva rooli metsien käytön kannalta, joten tällä sektorilla ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus koordinoidusta ja valtion tukemasta rakennemuutoksesta on historiallisestikin luonteva.

Metsien taloudellista hyödyntämistä on Suomen korkealla osaamistasolla syytä jatkaa ja kehittää edelleen erityisesti pitkäkestoisten puutuotteiden suuntaan. Suomella on hyviä mahdollisuuksia metsäsektorin tuotantoon ja metsänkasvatukseen ja -käsittelyyn, joka edistää hiilen sitoutumista nykyistä tuotantoprofiilia paremmin. Hiilensidonnan työvoimavaltaiset toimet kuten metsitys ja ennallistaminen synnyttävät runsaasti työpaikkoja.

Hakkuumääriä ei voida merkittävästi nostaa, ei vaikka metsien kasvu on lisääntynyt, koska metsien rooli hiilinieluna, hiilivarastona ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä on niin merkittävä, että näiden tekijöiden heikentäminen metsissä asettaisi kansantalouden liian ahtaalle. Kun metsien hiilinielu ja -varasto heikkenee, on päästövähennyksiä muilla sektoreilla lisättävä. Jos heikkeneminen on rajua, on muille sektoreille asettuva vaatimus mahdoton.

Suomen hakkuutoteutumat ovat optimistisestikin arvioidun kestävän puuntuotannon ylärajan tuntumassa. Biologisen monimuotoisuuden kannalta ollaan pahasti rajan yli. Vuoden 2018 uhanalaisarviossa metsäluontotyypeistä 76% arvioitiin uhanalaisiksi ja 21% silmälläpidettäviksi. Metsien kestämätön käyttö on pääsyy siihen, että Suomi ei ole saavuttanut allekirjoittamansa kansainvälisen monimuotoisuussopimuksen tavoitteita.

Kuten Ilmastopaneeli on tuoreessa vertailussa todennut, metsien kasvua ja hiilinielujen ja -varastojen kehitystä koskeva arviointi pitää tehdä laajapohjaisesti, ei vain yhden skenaariotyökalun tai -mallin avulla. Kaikki mallit ovat yhtä mieltä siitä, että nielu pienenee enemmän kuin hakattu määrä. Koska hiilinielujen rooli niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tulee kasvamaan, ei nieluja voida rajusti laskea aiheuttamatta kohtuuttomia päästövähennysrasituksia muille sektoreilla.

Nieluilla on vastaavasti suuri merkitys päästöjen sitomisessa. Samaisen Ilmastopaneelin vertailun mukaan, jos metsiä hakattaisiin noin puolet (n. 40 milj. m3) nykyisestä hakkuutasosta (n. 80 milj. m3), kertyisi vuosina 2021–2050 metsiin yhtä paljon hiiltä kuin nykyisellä päästötasolla noina vuosina syntyisi. Tähänkään ääripäähän ei ole tarvetta mennä, kun muilla sektoreilla päästään ripeisiin ja mittaviin päästövähennyksiin.

Puuta käyttävä metsäsektori voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan: mekaaninen teollisuus (sahat), kuiduttava teollisuus (sellu, paperi, pakkausmateriaalit ja niin edelleen) ja energiapuun käyttö. Näistä kuiduttava teollisuus on kooltaan ja rahamääräiseltä arvoltaan selvästi suurin. Kun raaka-aineen hankintaa ei ole mahdollista merkittävästi kasvattaa, on kuiduttavan teollisuuden osuuden pienennyttävä mekaanisen teollisuuden hyväksi, ja samalla kuiduttavan teollisuuden on myös kasvatettava pitkäkestoisten tuotteiden osuutta tarjonnassaan. Rahamääräisesti siirtymä voi varsinkin metsänomistajien kannalta olla plusmerkkinen.

Energiakäyttöön on järkevää käyttää hakkuiden ja mekaanisen ja kuiduttavan teollisuuden puunkäytön yhteydessä syntyvää sivuvirtaa, mahdollisimman lähellä sivuvirtojen syntymiskohtaa, jotta kuljetus ja säilytys eivät haukkaa liian suurta osaa fossiilisia polttoaineita korvaamalla saadusta hyödystä. Nestemäisten polttoaineiden jalostaminen puusta on nettoenergeettiseltä hyödyltään vaatimatonta, joten tuotanto on syytä suunnata kohteisiin, joita ei voida sähköistää ja jotka ovat jossakin määrin välttämättömiä (jotkin suuret työkoneet, lentokoneet).

Kuiduttava metsäteollisuus käyttää jo tätä nykyä suurimman osan omasta kysynnästään syntyvästä sivuvirrasta. Kuiduttavan teollisuuden tuottamasta energiasta suurin osa tulee mustalipeän sisältämästä ligniinistä, joka puolestaan on uusien muoveja korvaavien biomateriaalien raaka-aine. Näin ollen merkittäviä uusia sivuvirtoja ei ole energiapuun käyttöön syntymässä. Uusien biotuotteiden valmistaminen voi oleellisesti vähentää muuhun kuin energiakäyttöön kelpaamattomien sivuvirtojen määrää. Isojen kaupunkien kaukolämmitykseen on siksi löydettävä muita ratkaisuja kuin puuenergian käyttö, koska tuontibiomassoillakin on omilla kasvualueillaan taloudelliset, ekologiset ja energeettiset rajansa.

3. Metsät ja muu maankäyttö

Jotta ilmaston kuormitus saadaan kuriin, on vähennettävä päästöjä ja kasvatettava luonnon hiilinieluja. Ihmisen toiminta on siirtänyt ilmakehään fossiilisten biomassojen hiilen lisäksi myös tuoreempaa, metsien hakkuista, maanraivauksesta, viljelystä ja rakentamisesta peräisin olevaa hiiltä. Tämä metsien ja muiden maa-alojen käyttö on samalla pienentänyt hiilinieluja.

Useissa Euroopan maissa maaperä ja metsät ovat päästölähteitä, mutta Suomessa ne ovat kokonaisuutena edelleen hiilinieluja, eli niihin sitoutuu enemmän hiilidioksidia kuin niistä ihmisen käytössä vapautuu. Suomi on EU:n metsäisimpänä maana avainroolissa, kun hiilinieluja pidetään yllä ja niitä kasvatetaan.

Tehokkaita ja tarvittavia toimenpiteitä on useita: Vältetään metsien raivausta muuhun käyttöön, esimerkiksi teiksi ja asuinalueiksi. Metsitetään ruoantuotannon ulkopuolelle jääviä pelto- ja ruohikkomaita. Muokataan viljelymenetelmiä hiiltä sitoviksi. Pysäytetään turvepeltojen raivaaminen karjatilojen lannanlevityskentiksi ja kannustetaan lannan käyttöä esimerkiksi biokaasun tuottamiseksi.

Metsien hiilinielut ja turvemaiden metsittäminen ovat selvästi edullisin tapa vähentää Suomen ilmastokuormitusta nettotasolla.

Vuonna 2018 metsien vuotuinen hakkuutaso Suomessa nousi jo 78 miljoonaan kuutiometriin, mikä on johtanut metsien hiilinielujen selvään heikkenemiseen. Kun hakkuutasoja määritetään suhteessa ilmastonmuutokseen, on pidettävä mielessä, että nyt hakattujen puiden tilalle istutettavat puut saavuttavat nopeimman kasvuvaiheensa vasta 20-30 vuoden päästä. Kuitenkin juuri tänä aikana ilmastopäästöt on saatava ensin nettotasolla nollaan ja sitten negatiivisiksi. Hakkuutasoa ei ole syytä nostaa vaan päinvastoin madaltaa.

Puusta on pyritty valmistamaan myös fossiilisia polttoaineita korvaavia biopolttoaineita. Mikäli raaka-aine biopolttoaineisiin tulee puusta, joka muutoin jäisi metsään kasvamaan tai käytettäisiin täysikasvuisena pitkäkestoisiin puutuotteisiin, ei puun energiakäytöllä saavuteta ilmastohyötyjä. Vain energiakäyttöä varten kaadetun puun ilmastovaikutus on 1,2-2 kertainen fossiilisten käytön jatkamiseen nähden, kun vaikutusta tarkastellaan seuraavien 30-50 vuoden ajanjaksolla.

Fossiilisia polttoaineita on kaikkialla maailmassa korvattu biopohjaisilla raaka-aineilla. Jätevirtojen hyödyntäminen energiakäytössä on toki järkevää ja tuottaa aitoja ilmastohyötyjä. Ensisijaista olisi kuitenkin minimoida syntyvän jätteen määrä. Jätteelle löytyy myös lukuisia korkeamman jalostusasteen käyttömahdollisuuksia kuin energiaksi polttaminen. Niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin bioenergian käytön lisäämismahdollisuuksia rajoittavat jätepohjaisten sivuvirtojen vähäinen saatavuus ja puubiomassojen käytön ilmastovaikutukset.

Edellisen pohjalta puun käytön “ajojärjestys” on selvä. Ensiksi on huolehdittava riittävästä hiilensidonnasta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä. Seuraavaksi paras metsien käyttömuoto on pitkäikäiset puutuotteet kuten puurakentaminen. Kolmantena tulee kuiduttava sellu- ja paperiteollisuus. Vasta viimeisenä käyttökohteena on energia – energiana voidaan hyödyntää metsäbiomassaa, jota ei syystä tai toisesta voida hyödyntää korkeamman arvon palveluissa.

4. Hoiva

Ripeän talouskasvun ajan kenties suurimpana saavutuksena pidetään pitkin harppauksin kehittynyttä terveydenhuoltoa ja lääketiedettä. On kuitenkin selvää, että yhä suuremmat katumaasturit, jokapäiväinen lihansyönti tai lisääntynyt muovisten leikkikalujen määrä eivät ole suorassa positiivisessa yhteydessä niihin edellytyksiin, joita yhteiskunnalla on jäsentensä terveydenhoitoon ja hoivaamiseen laajemmin. On täysin mahdollista, että hyvällä organisoinnilla ja priorisoinnilla ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä voidaan merkittävästi alentaa samalla kun ylläpidetään terveydenhuollon nykyistä tasoa tai parannetaan sitä entisestään.

Tutkimuksessa on tunnistettu paljon synergioita terveellisemmän ja vähemmän luontoa kuormittavien elämäntapojen välillä: kasvispainotteinen ruokavalio, hyötyliikunta ja vähäisemmät ilmansaasteet ovat hyviä esimerkkejä. Myös “kädet mullassa”, olipa se maaseutuelämää, kaupunkiviljelyä tai oleskelua metsässä, parantaa ihmisen mikrobistoa ja siten edistää terveyttä. Kaikki nämä tekijät ennaltaehkäisevät sairauksia, vähentävät terveyspalveluiden kysyntää ja ovat tärkeä osa jälleenrakennusajan kansanterveyttä.

Mielenterveys on ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisien aikakaudella erityisessä koetuksessa. Epävarma ja monesti synkkiä piirteitä sisältävä tulevaisuuskuva, muuttuvat tai tuhoutuvat luonnonympäristöt sekä instituutioiden, työelämän ja elämäntapojen uudistamispaineet kuormittavat mieltä monin tavoin. Psykologiassa aletaan vasta hiljalleen tunnistaa näiden tekijöiden vaikutuksia ihmismieleen. Sekä ammattimaisessa hoivassa että yhteisöissä on opittava käsittelemään näitä nykyään aivan uudella tasolla koettuja tuntemuksia.

Feministinen tutkimus on pitkään nostanut esiin palkkatyön ulkopuolella tehtyä “näkymätöntä” (virallisten tilastojen ulkopuolelle jäävää) työtä, joka hoivaa ja uudistaa ihmisyksilöitä ja -yhteisöjä ja elinympäristöjä laajemminkin. Se, että viralliseen talouteen kytkeytyvät tilastolliset käytännöt eivät ole kyenneet hoivatyötä huomioimaan, ei tietenkään tee hoivatyöstä vähemmän välttämätöntä tai vähemmän arvokasta.

On mahdollista, että ekologinen jälleenrakennus vapauttaa työvoimaresursseja luontoa kuormittavista töistä niin paljon, että palkkatyön ulkopuolella tehtävälle hoiva- ja kasvatustyölle jää nykyistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Myös lisääntyvä automatisaatio voi vapauttaa ihmisiä rutiininomaisista töistä. Tällöin monia perusluonteisia hoivatöitä voidaan myös tehdä nykyistä enemmän yhteisöissä ammattimaisten palveluiden sijaan.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautuminen ja sopeutuminen on väistämättä monelta osin yhteisöllinen tehtävä. Esimerkiksi pitkittyneiden hellejaksojen aikana on tunnettava naapurit ja tiedettävä miten toimia tapaturmia ennaltaehkäisevästi ja niiden sattuessa. Yhteisöjä on syytä kouluttaa näissä asioissa ammattimaisesti ja laajamittaisesti.

5. Kulttuuri

Kulttuurinen muutos

Ilmastonmuutos ja ympäristöongelmat ovat myös kokemuksellinen, maailmankuvallinen ja kulttuurinen haaste: ihmiset joutuvat punnitsemaan arvojaan ja valintojaan sekä mukauttamaan identiteettiään, uskomuksiaan ja maailmankuvaansa muuttuvaan tilanteeseen. Syntyvät ja jaettavat merkitykset, kokemukset ja tunteet ovat ympäristö- ja resurssikriiseissä olennaisia – niille ja niistä puhumiselle ei vain ole olemassa samanlaista vakiintunutta kieltä ja muotoa kuin luonnontieteissä.

Ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta prosessina, jossa ihmiset ja ihmisyhteisöt tulevat tietoisiksi toimintansa, käsitystensä ja tapojensa ympäristövaikutuksista sekä etsivät sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpiä vaihtoehtoja tulevaisuutensa perustaksi.

Yksi merkki kulttuurisesta muutoksesta on kasvava ilmastohuoli ja -ahdistus. Maaliskuussa 2019 julkaistun uusimman Nuorisobarometrin mukaan nuoret ovat yhä enemmän huolissaan ilmastonmuutoksesta. Maailmalta ympäri Suomenkin kouluja levinneet ilmastolakot ovat tästä konkreettinen osoitus. Sitran Tulevaisuusbarometri 2019 -kyselyssä ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ylikulutus on suomalaisille hyvin tuttu kehityskulku, joka koetaan suurimmaksi uhkaksi tulevaisuudessa.

Ilmastohuolen ilmauksia esiintyy yhä useammin julkisuudessa ja sosiaalisen median alustoilla, esimerkiksi erilaisilla keskustelupalstoilla. Laaja joukko kansalaisia on myös osallistunut Sitoumus2050 -ohjelmaan, joka on Valtioneuvoston kanslian Kestävän kehityksen toimikunnan ylläpitämä. Valtaosa yksityishenkilöiden sitoumuksista koskee hiilijalanjäljen pienentämistä.

Ilmastonmuutokseen, ympäristön pilaantumiseen, luonnon monimuotoisuuden katoamiseen ja resurssien niukkenemiseen liittyvät huoli ja ahdistus kanavoituvat populaarikulttuurissa usein pessimistisiksi tulevaisuudenkuvauksiksi. Televisiosarjoissa ja elokuvissa näkymät ihmisen pilaamasta ympäristöstä ovat yhä tavallisempia ja kuvaukset eloonjäämiskamppailuista yhä karumpia.

Toisaalta viihdeteollisuus hyödyntää myös teknologisia utopioita sekä lupauksia tietotekniikan kehityksestä ihmisen kehitykseen sulautuvana prosessina. Populaarikulttuurin esitykset tulevaisuudesta ovat keskenään syvästi ristiriitaisia ja ilmentävät tulevaisuuskäsitysten ja -ennusteiden yhteismitattomuutta tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa.

Kulttuurisesta muutoksesta on kyse myös kulutusvalinnoissa: kasvisruokavalio yleistyy nopeasti, ja yhä useammat pyrkivät välttämään lentäen tapahtuvaa matkustamista. Kulutustavaroiden tuotannon, kuljetuksen ja käytön ilmasto- ja ympäristövaikutukset sekä tuotannon sosiaalinen kestävyys ovat yhä tärkeämpiä valintaperusteita. Toisaalta on tärkeää huomata myös kulutuksen kytkeytyminen identiteettiin ja identiteettien polarisaatiokehitys: monet suomalaiset kokevat esimerkiksi yksityisautoilun ja lihan syömisen osaksi yksilönvapautta ja -oikeuksia.

Hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen vaatii monentasoista ja -laatuista sopeutumista ja neuvotteluja, joille on luotava tilaa ja aikaa. Ympäristötietoisuus ja huoli tulevaisuudesta edesauttavat kulttuurista muutosta, mutta sen toteutumiseen voi myös vaikuttaa aktiivisesti. Keinoja voivat olla poliittinen ohjaus, koulutus, kasvatus ja tiedotus sekä taiteilijoiden ja muiden kulttuurivaikuttajien työ.

Kulttuurisen muutoksen välttämättömyyden voi tiivistää ajattelemalla muutoksen mittaluokkaa. Jos elämän puitteet ja merkitys rakentuvat aineellisen kulutuksen varaan, ja sitten esitetään käsitys, että aineellisen kulutuksen on laskettava esimerkiksi 80%, on selvää, että käsitys kuulostaa ankealta ellei mahdottomalta. Tarkoitus ei kuitenkaan  ole, että ekologisen jälleenrakennuksen jälkeen eletään samalla tavalla (samoin tavoittein, arvostuksin, haluin ja toivein) kuin ennenkin, mutta “vähemmän”.

Pikemminkin eletään toisin, tavalla, jossa aineellisten resurssien kulutuksen määrä ei määrittele tyytyväisyyden, onnellisuuden ja merkityksellisyyden kokemista. Voidaan siis elää “enemmän”, mutta ei enemmän aineellisen kulutuksen mielessä. Tähän toisin elämiseen päätyminen vaatii kulttuurista muutosta, joka laajimmillaan tarkoittaa juuri ihmiselämän kokonaisuuden muuttumista kaikilla merkityksellisen elämän saroilla.

Kulttuurisen muutoksen merkitystä ympäristökriisin hoidossa voi havainnollistaa seuraavan ajatusketjun avulla. Energian tuotanto aiheuttaa yli puolet ilmastopäästöistä. Energia käytetään erilaisten inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Vain pieni osa energiasta käytetään välttämättömimpiin perustarpeisiin. Suurimman osan ihmiskunnan kestämättömästi tuottamasta energiasta käyttävät kulutusyhteiskunnat ja niiden kuluttajiksi mielletyt kansalaiset. Kuluttajuus ei ole perustarpeiden tyydyttämistä vaan kulttuurisesti määrittynyt identiteetin rakentamisen prosessi, jossa tavaroiden ostamisella, käyttämisellä ja pois heittämisellä on itseisarvo.

Pienempi energian kulutus tuottaa vähemmän päästöjä ja nopeuttaa systeemistä muutosta kohti päästöttömien teknologioiden käyttöä. Nykytilanteessa jatkuvasti kasvava energiankulutus taas tekee riittävien päästövähennysten tuottamisen käytännössä mahdottomaksi. Äärimmäisen tärkeä keino energian tuotannon ilmastopäästöjen laskemiseksi on siis energian kulutuksen vähentäminen.

Teknistaloudellisessa viitekehyksessä energiasektorin päästövähennystavoitteet on annettu insinöörien tehtäväksi. Heidän tulisi pystyä tekemään mahdottomasta mahdollista, eli löytää tapa tuottaa jatkuvasti enemmän kaikissa tilanteissa käytettävissä olevaa energiaa samalla kun energiasektorin päästöt nollataan. Mahdottoman äärellä on pakko esittää oleellinen kysymys: Mihin energiaa tarvitaan?

Jos vastaus on, että energiaa tarvitaan jatkuvasti lisää (yli)kulutuksesta riippuvaisten kulttuuristen ideaalien vaalimiseen, olisi luonteva jatkokysymys, onko järkevää asettaa insinöörien tehtäväksi epäkestävien kulttuuristen ideaalien kannattelu, vai pitäisikö huomio suunnata kulttuuriseen muutokseen kohti uusia planeetan reunaehtojen puitteissa toteutumiskelpoisia hyvän elämän ihanteita.

On tärkeää huomata, että yhteiskuntamme samoin kuin teknologiamme ja niiden tavat käyttää energiaa ja luonnonvaroja ovat perustaltaan sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Siten myös niiden toimintalogiikan muuttaminen vaatii erityisesti työtä kulttuuristen käsitysten uudistamiseksi.

Kulttuuri koetaan usein muuttumattomaksi tai hyvin hitaasti muuttuvaksi. Tärkeiden kulttuuristen arvojen, kuten kuluttajuuden tai talouskasvun, kyseenalaistaminen koetaan usein uhkaavaksi. Ihmiskunnan historia osoittaa kuitenkin, että kulttuuri ei ole koskaan ollut pysyvä tila vaan jatkuvassa muutoksessa. Hallitsevat kulttuuriset arvot ovat toisinaan murtuneet ja korvautuneet uusilla hyvinkin nopeasti, muutamassa vuodessa tai vain muutamassa viikossa.

Kulttuurinen muutos kohti kestäviä elämänihanteita voi lopulta olla paljon luontevampi ja tehokkaampi keino ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi kuin epätoivoinen insinöörityö yhä kestämättömämpien mielihalujen tyydyttämiseksi rajallisella planeetalla.

Laajoja linjoja kuvattaessa voidaan sanoa, että vallitsevaa kulttuuria leimaa paljouden ja helppouden tavoittelu. Kääntöpuolella ovat kiire ja merkityksettömyys. Koskaan ei ole tarpeeksi, ja kokemukset jäävät tyypillisesti ohuiksi. Juostaan kovaa, mutta minkä takia? Nimenomaan kulttuurisesti ekologisessa jälleenrakennuksessa on paljon voitettavaa. Paljous ja helppous ovat fossiilisen energian tuotteita – voimme väkevöittää sosiaalista ja kulttuurista elämää samalla kun vähennämme energian- ja materiankulutusta.

Tapamme ja kykymme olla esineiden kanssa on yksi esimerkki. Esineet voisivat kestää käytössä kymmeniä kertoja nykyistä kauemmin, monet lähes ikuisesti. Talot, veneet, takit, tuolit, pannut, jopa yleiskoneet. Tietokoneetkin merkittävästi nykyistä kauemmin. Tällöin materiaalisia resursseja tarvitaan paljon vähemmän, eivätkä esineet enää ole samalla tavalla tuosta vain korvattavia, merkityksettömiä. Pitkäikäisyys vaatii käyttäjältä tietoja, taitoja, aikaa ja viitseliäisyyttä. Mutta se vaatii myös mittavia muutoksia tuotannossa: muovikuidusta valmistettua kuoritakkia, lastulevyhyllyä tai Apple-tuotetta ei käytännössä voi korjata. Ne ovat jätettä melkein jo valmistuessaan. Esineiden kulttuuriset ulottuvuudet eivät millään muotoa rajoitu niiden “kulutukseen”.

Tapamme ja kykymme olle toisten ihmisten kanssa on tietysti toinen esimerkki. Kulttuuri on merkityksiä luova ja yhteisöjä koossa pitävä voima. Sen kehittyminen ratkaisee, minkälaista maailmaa rakennamme materiaalisten olosuhteiden muuttuessa ja miten koemme muutokset. Osaammeko käsitellä luonnonympäristön muutoksiin liittyviä tunteita? Miten hahmottelemme yhteistä tulevaisuutta? Väistyykö kiire yhdessäolon tieltä?

Ekologisen jälleenrakennuksen yksi iso tavoite on luoda tiloja ja tapoja, jotka auttavat käsittelemään ympäristökriisin kulttuurisia ulottuvuuksia. Tieteiden rinnalla taiteet ovat avainasemassa. Eri taiteenlajit ovat kautta aikojen koetelleet suhteitamme ruumiiseen, materiaaleihin, luonnonolioihin, tulevaisuuteen. Ne ovat kehitelleet uusia tarinoita ja tarinoiden muotoja ja paljastaneet olemassa olevia rakenteita ja kuvitelleet vaihtoehtoja. Taiteet ovat avanneet mahdollisuuksia ilojen ja surujen käsittelyyn. Kun kulutuskulttuurin kyky tuottaa uusia impulsseja hiipuu, kenties kohtaamme yhä useammin taiteen maailmassa?

Työkalut

Aikataulu on kireä, ja tehtävää on paljon. Lisäksi uhka koskee yhteiskunnan perustaa ja olemassaoloa. Siksi tarvitaan kokonaisnäkemystä ja julkisen vallan ohjausta. Yhteiskunnan eri toimijat (yritykset, järjestöt, viranomaiset, ja niin edelleen) ja osat (koulutus, terveydenhoito, taide ja niin edelleen), teollisuuden sektorit (metsäteollisuus, metalliteollisuus, teknologiateollisuus ja niin edelleen) tai yksittäiset toimijat eivät pysty toteuttamaan tarvittavan laajaa ja nopeaa muutosta ilman jaettua näkemystä ja koordinoivaa tahoa.

Vain valtiolla on kapasiteettia ja legitimiteettiä laajan muutoksen ohjaamiseen. Valtio eri elimineen ei kuitenkaan ole muuttumaton kokonaisuus vaan historiallisesti kehittynyt. Samaan tapaan kuin sanonnan mukaan ”kenraalit käyvät aina edellistä sotaa”, myös valtion rakenteet ja toiminnot ovat tulosta aiemmin ratkaistuista ongelmista. Siksi uuden historiallisen tehtävän edessä valtiokin ja muu julkinen valta vaatii uudistuksia, uusia toimintamahdollisuuksia ja -tapoja. On löydettävä menetelmät, joilla ekologisista reunaehdoista tulee kaikkea julkista, yksityistä ja taloudellista toimintaa ohjaavia.

Siirtymästä syntyvien rasitteiden on oltava oikeudenmukaisia. Ratkaisevaa on havaita, että lähes kaikilla ryhmillä on kuitenkin riittävästi syytä sitoutua yhdistävään tavoitteeseen, myös kivuliaista menetyksistä ja ponnistuksista huolimatta. Kaiken rauhanomaisen, demokraattisen ja kestävän yhteiskunnallisen elämän edellytyksenä on ekologisten rajojen noudattaminen; tästä eteenpäin mikään ihmisryhmä tai yksittäinen valtio ei voi olla ekologinen vapaamatkustaja ja menestyä hetkellistä kilpailuetua pidemmällä tähtäimellä.

Seuraavat poliittiset työkalut ovat ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeitä, kun huomioidaan ekologiset rajat, oikeudenmukaisuus, julkiset voimavarat ja markkinatalouden mekanismit. Työkaluista ensimmäinen eli päästökauppa ja sen rinnalle usein nostettavat hiilitullit saavat jo nykypolitiikassa paljon huomiota. Niiden käytöstä ja kehittämisestä päätetään kansainvälisesti, erityisesti Euroopan unionissa. Luonteeltaan päästökauppa ja -tullit ovat rajoittavia: ne rankaisevat ei-halutusta toiminnasta.

Muut esittämämme työkalut ovat enemmän kansallisen itsehallinnon piirissä. Etenkin rahoituksen kautta nekin kuitenkin kytkeytyvät kansainväliseen vaikuttamiseen – näitä kytköksiä ja poliittisia mahdollisuuksia käydään läpi seuraavassa osiossa. Toisin kuin päästökauppa ja -tullit, jotka rajoittavat fossiilitaloutta, muut työkalut rakentavat uutta taloutta ja yhteiskuntaa.

1. Päästökauppa ja hiilitullit

Päästökaupan ideana on sisällyttää aiemmin taloudellisten laskelmien ulkopuolelle jääneet ilmastopäästöt markkinahintoihin. Päästökauppa toimii niin, että Euroopan unionin laajuisella päästökauppa-alueella päätetään poliittisesti, kuinka paljon päästöoikeuksia on kaupan (kuinka paljon päästöjä markkinat voivat yhteensä aiheuttaa), ja päästöjen hinta määrittyy sen mukaan, paljonko markkinatoimijat ovat kulloinkin valmiita niistä maksamaan.

Hiilitullit taas viittaavat EU:n ulkorajalle asetettaviin tullimaksuihin, jotka kohdistuisivat tänne myytävien tuotteiden ilmastotaakkaan ja joilla ehkäistäisiin muun maailman potentiaalisesti saamaa kustannushyötyä siitä, että ne eivät noudata yhtä tiukkoja päästökriteerejä. Päästökauppa on ollut toiminnassa jo pitkään, tulleja vasta suunnitellaan.

Päästökauppajärjestelmän käytännön toimivuutta ovat nakertaneet monet tekijät. Esimerkiksi rakentaminen, rakennusten lämmitys, asuminen, maatalous, liikenne ja jätehuolto eivät kuulu järjestelmään, vaikka ne tuottavat suurin piirtein puolet EU:n ilmastopäästöistä. Teollisuudelle on myös annettu liikaa ilmaisia päästöoikeuksia. Niillä on pyritty hiilitullien tavoin suojaamaan täkäläisen teollisuuden kustannuskilpailukykyä. Päästöoikeuksia on ylipäätään laskettu liikkeelle liikaa, jolloin päästöoikeuksien hinnat ovat pysyneet niin matalalla, että niiden vaikutus on jäänyt vähäiseksi.

Päästökaupan hyvä puoli on sen joustavuus ja markkinaehtoisuus. Politiikassa ei tarvitse lainkaan pohtia talouden sisältöjä esimerkiksi eri teknologiapolkujen näkökulmasta. Tämä on samalla yksi sen heikkouksista: päästökauppaan ei sisälly mitään koordinoivaa elementtiä, jolla vakiintuneita sosiaalisia ja teknologisia järjestelmiä (esimerkiksi yhteenkietoutuneita energia- ja liikennejärjestelmiä) voitaisiin radikaalisti ja jokseenkin hallitusti muuttaa. Päästökauppa ei mahdollista myöskään muiden ulottuvuuksien kuten luonnonvarojen liikakäytön tai luonnon monimuotoisuuden yhtäaikaista huomioimista.

Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta on myös yhtä tärkeää huomata, että päästökauppa ei synnytä investointeja – se vain rankaisee päästöjen aiheuttamisesta. EU:ssa tulee ajaa päästökaupan laajentamista ja kiristämistä, jotta teollisuuden mahdollisuudet aiheuttaa ilmastopäästöjä vähenevät. Myös hiilitullit EU-rajalla ovat varteenotettava ajatus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuvan infrastruktuurin ja siihen liittyvien käytäntöjen ripeä uudistaminen, ja myös muiden ympäristöongelmien kuin ilmastonmuutoksen hillintä, vaativat kuitenkin päästökaupan rinnalle useita muita työkaluja.

2. Julkiset investoinnit

Ekologinen jälleenrakennus vaatii mittavia infrastruktuuri- ja muita investointeja. Yhdysvalloissa ja Euroopassa talouden kokonaisinvestointiaste on ollut harvinaisen alhaalla jo pitkään, äärimmäisen alhaisista koroista huolimatta. Suomessa investointeja on tehty viime vuodet vielä eurooppalaisittainkin vähän. Keskeiseksi syyksi on esitetty maailmantalouden tulevaisuuden epävarmuus: sijoittajien on vaikeaa ennakoida tuottavia kohteita. Vähäpäästöisen infrastruktuurin investoinneissa tilanne on keskimääräistäkin vaikeampi: ne vaativat tyypillisesti pitkää sitoutumista, kustannukset syntyvät etupainotteisesti ja teknologiaan sisältyy epävarmuuksia.

Rahapolitiikasta (erityisesti korko-ohjaus) puuttuvat lisäkeinot tilanteen parantamiseksi. Myöskään päästökaupasta ei ole apua: se muuttaa eri investointien suhteellista kannattavuutta, mutta ei sinällään saa investointeja aikaan. Aktiiviselle finanssipolitiikalle, erityisesti pitkäjänteisille julkisille investoinneille, on siis suurta tilausta. Julkiset investoinnit luovat kysyntää ja ohjaavat tuotantoa. Innovaatiopolitiikkaan (ks. kohta 3) kytkettynä investoinnit tarjoavat myös valmiin alustan uusien ratkaisujen pilotoinnille ja jatkokehittämiselle.

Yksi investointimuoto ovat yritystuet ympäristönäkökulmasta järkeviin investointeihin, joissa on kuitenkin ilman julkista tukea vielä toistaiseksi liian pitkä takaisinmaksuaika. Yritystuet voivat edesauttaa markkinoiden siirtymää eteenpäin tilanteessa, jossa tiedetään, mitä pitäisi tehdä päästöjen alentamiseksi, mutta tarvittavat investoinnit tuntuvat yrityksistä vielä hieman liian aikaisilta tai riskialttiilta.

Esimerkkejä investointikohteista: Julkisten ja yksityisten sähköajoneuvojen latausinfrastruktuuri. Yritystuet infra-kokoluokan lämpöpumppuihin. Maanviljelijöiden koulutus ja työkalut hiiltä sitovaan monilajiviljelyyn.

3. Tavoitteellinen innovaatiopolitiikka

Jälleenrakennus ei ole edes perustason infrastruktuurin osalta vain rutiininomaista suunnittelua ja toteuttamista, vaan se vaatii luovuutta monin paikoin. Tätä luovuutta on kohdistettava oikein, jotta mittavat muutokset saadaan toteutettua verrattain lyhyessä ajassa.

Ekonomisti Mariana Mazzucato kollegoineen on puhunut tavoitteellisen innovaatiopolitiikan puolesta. Sen ytimessä on havainto, että historiallisesti valtio on ollut korvaamattomassa roolissa, kun eri toimijat ovat yhdessä synnyttäneet merkittäviä innovaatioita. On tarvittu riittävän suuri tavoite, toimijoiden koordinointia ja pitkäjänteistä rahoitusta. Ihmisen vierailu kuussa ja internet ovat keskeisiä esimerkkejä. Suomalaisittain esiin voidaan nostaa Nokia ja siihen kytkeytynyt laaja telekommunikaatioklusteri.

Ekologinen jälleenrakennuksen onnistuminen edellyttää, että eri toimijat löytävät toisensa ja työskentelevät fokusoidusti yhteisen tavoitteen eteen. Viime vuosikymmenten aikana on puhuttu muun muassa verkostostrategiasta ja avoimesta innovaatiosta. Niitä yhdistävät ajatus julkisen sektorin, yliopistojen ja useiden eri yritysmaailman toimijoiden yhteistyöstä. Myös Piilaakson ns. deeptech-keskusteluissa on paraikaa jotakin samaa: syvää (yliopistoissa kehittyvää) teknologian ymmärrystä ja nopean liiketoiminnan skaalaamisen oppeja halutaan käyttää ohjelmistomaailman lisäksi materiaalisen maailman ongelmien ratkaisuihin.

Nyt tarvitaan ympäristökriisien hillitsemiseen ja niihin sopeutumiseen liittyvien keskeisten kipupisteiden tunnistamista. Myös eri sektoreiden toimijat on saatava samalle kartalle, ja tiedon on liikuttava riittävän avoimesti. Innovointi ei myöskään saa jäädä siitä kiinni, että työskentely on taloudellisessa mielessä liian riskipitoista. Niin kauan kuin tällainen tutkimus- ja kehitystoiminnan suunnanmuutos ei lähde markkinoilta, valtion on syytä käynnistää tavoitteellinen innovaatiopolitiikka.

Esimerkkejä innovaatiopolitiikan kohteista: Helsingin seudun energiajärjestelmän uudistaminen siten, että kiinteistöt voidaan lämmittää ilman ilmastopäästöjä. Puuperäisten hiilivarastojen kasvattamisen, todentamisen, kaupankäynnin ja hallinnoinnin kokonaisuus. Hiilen sitominen maaperään maanviljelyssä. Puurakentamisen pullonkaulat kaupunkien isoissa kohteissa. Liikenteen sähköistäminen, mukaan lukien sähkön varastointi. Vanhusten hoiva elämää kunnioittavalla tavalla. Käden- ja ajattelutaidot yhdistävä ekososiaalinen kasvatus- ja koulutuspolitiikka.

4. Valtion työpaikkatakuu

Keskustelu työstä ja työllisyydestä on nykyään sisällötöntä: politiikan tavoitteena on nostaa työllisyysastetta, mutta keskustelua ei juuri lainkaan käydä siitä, mitä työtä tarvitsisi tehdä. Suorat työllistämistoimet ovat toinen aukko keskustelussa.

Poliittisen talouden tutkimuksen piirissä on keskusteltu paljon työpaikkatakuusta. Sen lähtökohtana on havainto, että työttömyyttä ei tarvita hillitsemään inflaatiota. Työpaikkatakuu tarkoittaa, että valtio tarjoaa kaikille halukkaille pysyvän työpaikan palkalla, joka muodostaa käytännössä markkinoiden minimipalkan. Takuutyöt ovat sisällöltään ja työehdoiltaan mielekkäitä, mutta eivät vaadi pitkää koulutusta. Valtio rahoittaa työpaikat, mutta ne voidaan organisoida paikallisella tasolla, esimerkiksi kunnissa tai maakunnissa.

Työpaikkatakuun alkuperäisenä ajatuksena on ollut toimia makrotaloudellisena suhdanteiden vakauttajana, joka mahdollistaa täystyöllisyyden. Se soveltuu kuitenkin erinomaisesti juuri ekologiseen jälleenrakennukseen. On vasten tahtoaan työttömänä olevia, ja on monia töitä, jotka ovat tarpeellisia, mutta jotka eivät tule tehdyksi. Esimerkkejä ovat turvemaiden metsittäminen maaseudulla ja kiinteistöjen energia- ja jäteneuvonta kaupungeissa. Myös monissa laajoissa infrastruktuurihankkeissa on tarvetta lisätyövoimalle, jonka ei tarvitse olla entuudestaan asiaan kouluttautunut.

Työpaikkatakuu luo kansalaisille turvaa ja vahvistaa ajatusta, että mitä tahansa töitä – sisällöstä riippumatta – ei tarvitse vastaanottaa. On aina tarjolla töitä, jotka rakentavat kestävää yhteiskuntaa.

5. Alakohtainen siirtymäpolitiikka

Kun siirrytään pois paljon luonnonvaroja kuluttavasta ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta tuotantorakenteesta, useat tuotannonalat poistuvat ja vielä useamman toimintatavat muuttuvat radikaalisti.

Suomessa esimerkiksi turpeen energiakäyttö on ajettava alas. Valtionyhtiö Vapon osalta tämä tarkoittaa sadoille työntekijöille nykyisten työtehtävien loppumista. Alakohtaisessa siirtymäpolitiikassa työntekijöille tarjotaan uudelleenkoulutusta ja rakennetaan siirtymä uusiin tehtäviin. Uudet työtehtävät voivat olla esimerkiksi turvemaiden metsittämistä tai tuulivoimakenttien rakentamista.

Suuria muutoksia on luvassa myös esimerkiksi loistoristeilijöitä rakentaville telakkatyöläisille ja betonista, teräksestä ja lasista ostoskeskuksia rakentaville rakennusalan ammattilaisille. Heidän taidoistaan on varmasti hyötyä ekologisessa jälleenrakennuksessa, mutta niiden hyödyntämistä ei voida ajatella nykyisten markkinoiden ehdoilla. Uusi työ on organisoitava niin, että työntekijöiden motivaatio säilyy tai paranee entisestään.

Yksi vertailukohta alakohtaiselle siirtymäpolitiikalle löytyy Espanjasta, jossa ekologisen transition ministeri vetää ohjelmaa, jossa Espanjan vielä käytössä olevat hiilikaivokset suljetaan hallitusti yhteistyössä ammattiyhdistysliittojen kanssa. Vastaavanlaisia politiikka-aloitteita rakennetaan parhaillaan useissa maissa.

Kasvatus ja koulutus

Suhde luontoon ja huoli ympäristöstä kehittyvät varhaisista elinvuosista alkaen, osana kaikkia niitä tietoja, taitoja, ajattelemisen ja kokemisen tapoja ja suhteita, joita lapsi oppii ja omaksuu kasvuympäristössään. Lapsen identiteetin ja maailmankuvan kehitykseen vaikuttaa vallitseva kulttuuri ristiriitaisinekin arvoineen ja arvostuksineen. Vahvan luontosuhteen ja ympäristöherkkyyden rinnalla on mahdollista omaksua jatkuvaan taloudelliseen vaurastumiseen liittyviä ihanteita tai vaikkapa käsitys luonnosta itsekorjautuvana kokonaisuutena ja ehtymättöminä resursseina.

Ympäristökasvatus on olennainen osa ekologiseen jälleenrakennukseen liittyvää kulttuurista muutosta, koska se lisää tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämän planetaarisista rajoista sekä luonnon elämää ylläpitävistä prosesseista ja sosiokulttuurisista arvoista.

Niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuna ympäristökasvatus antaa malleja ekologisesti kestävään elämäntapaan sekä tarjoaa välineitä ympäristötietoisemman arvomaailman ja maailmankuvan muodostamiseen. Suomessa ympäristökasvatus lukeutuu useiden erilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaan, ja se kuuluu myös luonnonhistoriallisten museoiden sekä kansallispuistojen ja niiden luontonäyttelyiden sisältöihin.

Merkittävä osa ympäristökasvatusta annetaan osana lakisääteistä varhaiskasvatusta ja perusopetusta. Kestävä elämäntapa mainitaan Opetushallituksen varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2016) sekä paikallisissa varhaiskasvatussuunnitelmissa (2017). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (uudistus 2016, käyttöönotto porrastetusti 2016–2019) korostetaan laaja-alaista osaamista, joka tarkoittaa paitsi useiden erilaisten tietojen ja taitojen hallintaa myös näiden yhdistämistä.

Yhtenä oppimistavoitteena suunnitelmissa mainitaan kestävän tulevaisuuden rakentaminen sekä siihen liittyvät osallistumisen ja vaikuttamisen taidot. Tähän tavoitteeseen kytkeytyy erityisesti ympäristöopin monitieteinen, erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntävä oppiaine, mutta opetussuunnitelmaan on kirjattu myös Monialaisten oppimiskokonaisuuksien vuosittaiset, koulukohtaisesti toteutettavat jaksot, joissa esimerkiksi ympäristökysymyksiin voidaan syventyä usean oppiaineen sisällöin ja keinoin. Kestävän elämäntavan tulee läpäistä myös koulun toimintakulttuuri eli arjen käytännöt.

Tulevaisuudessa ympäristökasvatusta on tarjottava yksilöille ja yhteisöille yhä laajemmin: eri elämänvaiheissa ja elämän eri osa-alueilla. Kasvatuksen sisällöt on suunniteltava tiukemmin yhteiskunnan erilaisiin toimintoihin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyviksi. Luontoa suojelevan ja säilyttävän ympäristökasvatuksen rinnalla on vahvistettava kansalaisten resilienssiä esimerkiksi ilmastonmuutoksen, uusien teknologioiden ja kehittyvän infrastruktuurin luomiin muutoksiin.

Ylhäältä tulevan ohjeistuksen ja neuvonnan sijaan kasvatus on ajateltavissa eri-ikäisten kansalaisten keskinäisinä neuvotteluina ja hahmotteluina luonnon arvoista ja merkityksistä sekä hyvästä elämästä planetaaristen rajojen puitteissa. Kun väestön määrä ja elinkelvottomien alueiden osuus planeetallamme kasvavat, ympäristökasvatuksen on painotettava solidaarisuutta ja ihmisten riippuvaisuutta paitsi luonnosta myös toisistaan. Kielitaidon sekä viestintä- ja neuvottelutaitojen merkitys nousee entistä tärkeämmäksi.

Ympäristökasvatuksen rinnalla ekologinen jälleenrakennus edellyttää eri alojen koulutuksen kehittämistä. Tuotannon, logistiikan ja rakentamisen muuttuessa työtä häviää ja uutta työtä syntyy, mikä lisää ammatillisen uudelleenkoulutuksen tarvetta. Teknillis-luonnontieteelliset alat ovat uusien ratkaisujen kehittämisessä avainasemassa.

Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen murros edellyttää kuitenkin muunkinlaista osaamista. Uusien teknologioiden vaikutuksia ja seurauksia on kyettävä tarkastelemaan kriittisesti sekä luonnon että ihmisyhteisöjen kannalta. Ympäristömuutosten myötä maahanmuutto ja erilaisten kulttuurien välinen kanssakäyminen lisääntyy.

Katastrofaalisten luonnonilmiöiden lisääntyminen aiheuttaa huolta, johon voi liittyä ahdistus epäoikeudenmukaisuudesta. Ihmisten kokemukset omasta elinympäristöstään muuttuvat, ja nämä luontoon, vuodenaikoihin ja arjen sujumiseen liittyvät muutokset aiheuttavat monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Mitä laajemmat tiedot ja taidot kansalaisilla on, sitä paremmin he pystyvät käsittelemään edellä kuvattuja haasteita ja elämään niiden kanssa. Ympäristökasvatuksella on merkittävä rooli tietojen ja taitojen kartuttamisessa, mutta ympäristö- ja resurssikriisien hoitaminen ja muuttuva yhteiskunta edellyttävät myös peruskoulutuksen, ammatillisen koulutuksen ja korkeakouluopetuksen uudistamista.

Ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen liittyvät näkökulmat tulevat koskemaan kaikkia aloja terveydenhuollosta alkutuotantoon ja kaupankäynnistä teollisuuteen. Koulutusuudistukset, kuten kulttuurisen muutoksen tutkimuskin, vaativat humanistista ja yhteiskuntatieteellistä osaamista.

Monitieteisessä ympäristötutkimuksessa on jo pitkään ymmärretty eri tieteenalojen yhteistyön merkitys. Ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tilanne onkin erittäin hyvä: luontoon ja ympäristöön sekä ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvät kysymyksenasettelut ovat vihdoin asettuneet pysyvästi osaksi yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta. Valmiudet ekologisen jälleenrakennuksen tieteellisiin, kasvatuksellisiin ja koulutuksellisiin perusteisiin ovat siis jo olemassa.

Taustaa:

Opetushallitus https://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot/perusopetus/opetussuunnitelma_ja_tuntijako/perusopetus_nyt
https://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot/varhaiskasvatus

Ympäristökasvatus-sivusto, Helsingin yliopisto
https://blogs.helsinki.fi/ymparistokasvatus/ymparistokasvatuksen-teorioita/

The Worldwatch Institute (2017). EarthEd: Rethinking Education on a Changing Planet. State of the World 2017. Washington, Covelo & London: IslandPress.

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä & Timo Vuorisalo (toim.) (2012). Monitieteinen ympäristötutkimus. Helsinki: Gaudeamus.

Veli-Matti Värri (2019). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Vastapaino.

6. Koulutus

Koulutus on luonteva osa ekologisen jälleenrakennuksen työkalupakkia jo siksi, että nykyiselläänkin se ohjaa ihmisten osaamisen sisältöä voimakkaasti ja päätökset koulutuspainotuksista tehdään pitkälti virkamiesten ja poliitikkojen yhteistyönä. Koulutuspäätösten on ennakoitava jälleenrakennuksen tarpeita.

Koulutusohjelmien ja -paikkamäärien suunnittelua on viime ajat tehty lähihistoriallisiin trendeihin nojaten. Siispä vaikkapa maanviljelyn ja tekstiilityön koulutustarpeiden oletetaan vähentyvän ja erilaisten myynti- ja hallinnollisten töiden lisääntyvän vastaisuudessakin. Ympäristökriisit ja niihin vastaaminen tuottavat kuitenkin koulutustarpeisiin epäjatkuvuuskohdan. Yhteiskunnan ja työelämän murrosta ennakoitaessa on otettava huomioon yhtäältä materiaaliset reunaehdot ja toisaalta digitalisaatio ja vanhentuva väestörakenne.

Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta edellä mainitut (monilajinen) maanviljely ja erilaisia (kestäviä) tuotteita valmistavat alat eivät ole menneisyyden vaan tulevaisuuden aloja. Ne vaativat uutta osaamista ja paljon työvoimaa. Emme voi olettaa, että globaali kaupankäynti etenee jatkossa niin, että joku jossakin valmistaa elintarvikkeet ja muut tuotteet puolestamme. Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi vakuutus- ja rahoitusalan työt ovat pitkälti automatisoitavissa. Näillä aloilla työvoiman tarve vähentynee voimakkaasti.

Kaikkiaan koulutuksessa ja kasvatuksessa laajemminkin on painotettava ihmis- ja luonnonjärjestelmien yhteenkietoumien opettelua. Kaikilla yhteiskunnan alueilla on parannettava ymmärrystä ihmisen toiminnan materiaalisista reunaehdoista.

7. Hyväksytään kulutuksen vähentäminen

Taide

Kuvat, veistokset, runous, kertomukset, musiikki ja tanssi ovat aina olleet ihmisen keinoja jäsentää ympäröivää todellisuutta ja ilmentää omia tuntojaan ja ajatuksiaan. Vaikka käsityksemme taiteesta on historiallisesti muuntuva ja kulttuurisidonnainen, sen olennaiset piirteet eli aistimellisuus, tunteellisuus, ilmaisevuus, luovuus ja yhteisöllisyys ovat aina liittyneet maailman merkityksellistämiseen. Taiteessa ihminen tutkii itseään, yhteisöään ja ympäristöään.

Taiteen avulla on tulkittu sisäisiä ja yhteisöllisiä konflikteja ja ihanteita, yhteiskunnallisia murroksia sekä suhdetta ei-inhimilliseen. Taiteellinen ilmaisu on aina ollut vastavuoroisessa suhteessa aikansa käsityksiin ihmisestä, luonnosta ja maailmasta sekä aineelliseen synty-ympäristöönsä. Futuristista taidetta ja sen kokeellisuutta innoitti koneistuvan maailman melu ja vauhti, kytköksissä höyrykoneen, polttomoottorin ja sähkölaitteiden mahdollisuuksiin. Läntisen maailman modernisaatioprosessi näkyi yhä moninaisempien ilmaisumuotojen kehittymisenä niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessa ja musiikissakin. Taiteen vahvuus ideoiden ja kokemusten välittäjänä ja lujittajana on samalla vaikuttanut ihmisyhteisöjen kehitykseen – kansallisromantiikka on tästä hyvä esimerkki.

Myös ihmisen luontosuhdetta, luonnonsuojelun kysymyksiä ja ympäristöongelmia on käsitelty kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja esittävissä taiteissa. Tunnettuja kirjallisia esimerkkejä ovat yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjä käsittelevän Äänetön kevät -tutkimuksensa (1962, suom. 1963) alkuun sijoittama fiktiivinen lintujen katoamista kuvaava ”Satu jota huomispäivänä kerrotaan” sekä suomalaisen kirjailijan Yrjö Kokon kertomus Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950), joka kertoo valokuvausmatkasta harvinaistuneen linnun pesintämaille.

Molemmat teokset onnistuivat tunteikkaalla ilmaisullaan herättämään aikalaistensa huolen ja kiinnostuksen: osittain Carsonin ansiosta kasvinsuojelumyrkyistä alettiin keskustella kriittisesti ja osittain Kokon ansiosta laulujoutsenen vainoaminen lopetettiin.

Taiteen ensisijainen saati ainoa tehtävä ei ole kuitenkaan suora vaikuttaminen johonkin tiettyyn epäkohtaan. Perustavimmillaan on kysymys ihmisyyden merkityksistä ja inhimillisestä kokemuksesta. Taide pitää huolta elämän mielekkyydestä kannattelemalla jatkuvaa sisäistä ja ihmisten välistä keskustelua siitä, mikä on tärkeintä yksilön ja yhteisön elämässä. Ihmisen riippuvaisuus toisista ihmisistä ja luonnosta tulee taiteen avulla tunnistettavaksi, hyväksyttäväksi ja jopa nautinnolliseksi. Taide myös tunnustaa kaiken elämän haurauden ja rajallisuuden sekä erilaisten muutosprosessien välttämättömyyden.

Taiteella on erityinen suhde totuuteen. Muutoksen keskellä taide voi auttaa ymmärtämään, miksi tosiasioita on vaikea tunnustaa, ja antaa voimavaroja totuuksien myöntämiseen. Totuudellisuuden merkitys korostuu yhteiskunnissa, joissa tutkitun, eletyn ja koetun totuuden sekä niin kutsutun virallisen totuuden välillä on vahva ristiriita. Taideteosten äärellä ja taiteellisessa työskentelyssä tosiasioiden kohtaaminen ja hyväksyminen hahmottuu yhteisöllisenä prosessina, jossa on mahdollista käsitellä faktojen ja uuden tiedon omaksumiseen liittyviä tunteellisiakin reaktioita.

Perinteisesti taide on liitetty aistihavaintoihin ja kokemuksellisuuteen: erilaiset visuaaliset, rytmiset, äänelliset, liikkeelliset ja sanalliset ilmaisukeinot tuottavat vastaanottajalle erityisiä tuntemuksia, kokemuksia ja oivalluksia. Taide voi näin ollen ilmaista ja antaa hahmon myös vaikeasti kuvattavissa ja kuvailtavissa oleville ilmiöille.

Useat taiteentutkijat ovat puhuneet tässä yhteydessä ilmastonmuutoksesta, jonka ajallis-paikallinen mittakaava ja planetaariset vaikutukset uhkaavat ylittää ihmisen käsityskyvyn. Tieteellisten kuvaajien sijaan asia on kenties hahmotettavissa ja sisäistettävissä taiteen keinoin.

Taiteilijoilla on materiaalisen, ilmaisullisen ja käsitteellisen kokeilemisen sekä kuvittelun vapaus. He voivat ehdottaa uusia tapoja ajatella ihmistä ja muodostaa yhteisöjä. Ympäristöfilosofiassa on jo pitkään keskusteltu ei-inhimillisten olentojen huomioimisesta ihmisyhteisöihin ja kulttuuriin vaikuttavina tekijöinä. Eläinten rooli tieteellisessä tutkimuksessa, tuotannossa ja arkisessa kanssakäymisessä vaatii eettistä tarkastelua, mutta luonnonvaraisten eläinten harvinaistuessa on kysyttävä myös ihmisten ja ei-ihmisten yhteiselon ehtoja ja tulevia muotoja.

Politiikan lähtökohtana on oltava, että ketään ei kannusteta kuluttamaan vastentahtoisesti, “taloutta varten”. Nykyään kansalaisia käytännössä moititaan yleisen taloustilanteen heikentämisestä, jos he vähentävät kulutustaan. Vastaavasti kenenkään ei tulisi joutua ottamaan vastaan palkkatöitä, jotka tuhoavat tulevaisuuden yhteiskunnan edellytyksiä (ks. valtion työpaikkatakuu).

Kun nykyään ollaan huolissaan kulutuksen hiipumisesta, viime kädessä ollaan huolissaan hyvinvointipalveluista ja yhteiskunnan perusturvasta. Kuitenkaan esimerkiksi opettajan tai terveydenhoitajan tarjoamat “palvelut” eivät materiaalisella tasolla riipu siitä, että joku ensin ostaa jauhelihaa tai auton.

Osana ekologista jälleenrakennusta talous on organisoitava uudelleen niin, että kulutuskysyntä ei määrää sitä, voidaanko opettajalle ja terveydenhoitajalle maksaa perustarpeiden tyydyttämiseen riittävää palkkaa. Materiaalisella tasolla on huolehdittava, että opettajalle ja terveydenhoitajalle tuotetaan kestävin tavoin esimerkiksi tarpeeksi ruokaa, liikkumismahdollisuuksia  ja lämpöä asuntoon. Sikäli kun opetus tai terveydenhuolto vaativat tuotteita, joita ei Suomessa tuoteta, on huolehdittava, että tuotamme Suomessa riittävästi myytävää ulkomaille, jotta voimme vastaavasti ostaa tarvitsemamme tuotteet ulkomailta.

Mitä tilalle, kun tienataan ja kulutetaan vähemmän? Kuten edellä todettiin, se on kiinni kulttuurin kehityksestä, mutta mahdollisuuksia tarjoavat ainakin ajanvietto läheisten kanssa ja taiteen ja harrasteiden maailmoissa.

Rahoitus

Suomen eurojäsenyys on avainasemassa, kun tarkastellaan, miten ekologinen jälleenrakennus voidaan rahoittaa. Suomi on siirtänyt rahapoliittisen päätäntävaltansa (mm. korkopäätökset) Euroopan talous- ja rahaliitolle (EMU) ja erityisesti Euroopan keskuspankille (EKP). Niiden päätehtävänä on huolehtia Euroopan taloudellisesta vakaudesta. Suomi vastaa edelleen omasta finanssipolitiikastaan eli menoistaan ja tuloistaan, mutta siltäkin osin talouspolitiikkaa rajaavat EMU:n budjetti- ja velkaantumissäännökset. Ne asettavat katon valtion budjetin alijäämälle (3% suhteessa bruttokansantuotteeseen) ja valtion velalle (60% suhteessa bruttokansantuotteeseen).

Modernissa velkarahataloudessa, jossa raha ei ole entisen tavoin sidottu esimerkiksi kultaan, raha sinänsä ei ole valuutan liikkeellelaskijan näkökulmasta rajallinen resurssi. Vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin jälkeen keskuspankit Yhdysvalloissa ja euroalueella osoittivat tämän käytännössä, kun ne lanseerasivat mittavat määrällisen elvytyksen ohjelmat. Vuosina 2015–2018 EKP osti arvopapereita, kuten valtioiden velkakirjoja, yhteensä 2600 miljardin euron arvosta. Tämä kaikki oli uutta keskuspankin luomaa rahaa. Keskuspankit ovat turvautuneet finanssikriisin jälkeen myös muihin poikkeuksellisiin toimiin, kuten hyvin alhaisiin, jopa negatiivisiin korkoihin.

Äärimmäiseen vietynä velkarahajärjestelmä tarkoittaa, että valuutan liikkeellelaskija voi ostaa kaiken, mitä kyseisessä valuutassa on myytävänä. Toisin sanoen euroalueen talouden materiaalinen kapasiteetti (käytettävissä olevat luonnonvarat, työvoima ja teknologia) rajoittaa sitä, mikä eurooppalaisessa ekologisessa jälleenrakennuksessa on mahdollista, ei raha sinänsä. Miten ja kuinka paljon kapasiteetista käytämme yhteisen hyvän luontiin, riippuu euroalueen laajuisesta poliittisesta yhteisymmärryksestä ja päätöksistä.

Jos Euroopassa päästäisiin yhteisymmärrykseen ekologisen jälleenrakennuksen tarpeesta ja toteutustavasta, rahoitus ei siis olisi ongelma – etenkään jos euroalueen ulkopuolelta tarvittavien tuotantopanosten määrä jäisi vähäiseksi. Siltä osin kun tarvitaan tuontia euroalueen ulkopuolelta, tulee huolehtia riittävästä viennistä. Euroalueen sisällä keskuspankkirahoitus voidaan toteuttaa eri tavoin. Esimerkiksi taloustieteen professori Paul De Grauwe on ehdottanut, että Euroopan investointipankki toteuttaisi laajan ekologisen investointiohjelman ja EKP ostaisi investointipankin velkakirjoja sitä mukaa kun määrällisen elvytyksen jäljiltä EKP:n hallussa olevat velkakirjat erääntyvät.

Vaikka rahoitusohjelma olisi Euroopan laajuinen, investoinnit voidaan suunnitella ja toteuttaa tarpeen mukaan myös kansallisella tai kaupunkitasolla. Toisaalta myös monet valtioiden rajat ylittävät hankkeet olisivat mielekkäitä. Esimerkiksi sähkö- ja liikenneverkkoja ei kannata suunnitella vain kansallisesta näkökulmasta.

Suomi on Saksan ja muutaman muun maan vanavedessä tukenut vakaus- ja kasvusopimuksen henkeä ja sen sääntöjen tiukkaa noudattamista. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta tämä linja ei ole perusteltavissa. (Sopimuksen ainoa päästöjä hillitsevä piirre on, että se estää valtioita ryhtymästä talouden kokonaiskysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä ekologisen jälleenrakennuksen kanssa.) Suomen on muiden edistyksellisten maiden joukossa ajettava linjaa, joka mahdollistaa mittavat investoinnit kestävään infrastruktuuriin lähivuosina, riippumatta siitä, johtavatko ne vienti- tai verotuloihin. On ajettava budjettikurin sijaan ilmasto- ja luonnonvarakuria. Se tarkoittaa merkittäviä muutoksia Euroopan taloussäännöksiin.

Kansallisella tasolla Suomi voi milloin vain käynnistää ekologisen jälleenrakennuksen myös vallitsevassa sopimusympäristössä – joko vakaus- ja kasvusopimusta noudattaen tai sitä rikkoen.

Budjetti- ja velkasääntöjen puitteissa Suomi voi tehdä jonkin verran investointeja, joko ottamalla maltillisesti lisää velkaa tai siirtämällä budjetin painopistettä. Valtio voi myös muuttaa tuki- ja veropainotuksia niin, että ekologisen jälleenrakennuksen mukaisista valinnoista tulee markkinoilla houkuttelevampia. Kannustimien muutokset on toteutettava ja suunnattava niin, että infrastruktuurin uudistamisen lisäksi huolehditaan tasa-arvoisista mahdollisuuksista toteuttaa hyvää elämää. Esimerkiksi päästöverot eivät saa johtaa tilanteeseen, jossa osalla väestöstä ei ole enää varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen.

Tämänkaltaisia toimenpiteitä eri hallitukset ovat Suomessa vuosien saatossa tehneet, eikä niissä ole sinänsä mitään vikaa. Ne vain eivät riitä – eivät edes päästökaupan ja muiden EU-tason linjausten rinnalla.

Ekologisen jälleenrakennuksen mukaiset toimenpiteet – tavoitteellinen innovaatiopolitiikka, julkiset investoinnit, valtion työpaikkatakuu, alakohtainen siirtymäpolitiikka, koulutuspanostukset ja kulutuksen vähentäminen – vaativat enemmän. Todennäköisesti ne vaativat vakaus- ja kasvusopimuksen rikkomista. Rahoitusmahdollisuuksien ja -kustannusten näkökulmasta siihen on nyt otollinen hetki, koska valtio saa lainaa erittäin edullisesti. Ei ole näköpiirissä, että luottamus Suomen maksukykyyn tästä horjuisi.

On myös hyvä huomioida, että vuodesta 2015 lähtien valtion velka muualle kuin Suomen pankille, suhteessa bruttokansantuotteeseen, on pienentynyt, ei kasvanut. Tämä johtuu EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jonka myötä Suomen pankki on ostanut merkittäviä määriä valtion velkakirjoja. Voidaan olettaa, että Suomen pankki ei ikinä tule perimään Suomen valtiolta velkojen takaisinmaksua ehdoin, jotka olisivat vastoin Suomen etuja.

Koska Suomi ei ole rahapoliittisesti itsenäinen, budjetti- ja velkasääntöjen rikkomisen tulee perustua kolmeen oletukseen. Ensiksi on oletettava, että ekologiseen jälleenrakennukseen tähtäävästä sääntöjen rikkomisesta ei rangaista. Sopimusta on tähän mennessä rikottu lähes säännönmukaisesti, isoja maita kuten Saksaa ja Ranskaa myöten. Todennäköisesti suunnitelmalliset investoinnit ekologiseen jälleenrakennukseen myös hyväksytään sääntöjen rikkomisen syyksi paremmin kuin tavanomaiset valtion menot.

Toiseksi on oletettava, että mittavat investoinnit vähäpäästöisten ratkaisuiden kehitykseen ja käyttöönottoon johtavat suomalaisyritysten suotuisiin asemiin kansainvälisessä kaupankäynnissä. Valtio saa lainaa niin edullisesti, että kannattavien investointikohteiden löytämisen korkean osaamisen maassa ei luulisi olevan vaikeaa. Kolmanneksi on lähdettävä siitä, että mikäli investoinnit eivät johda vientituloihin tulevaisuudessa, EKP toimii kuten oman keskuspankin tulee toimia eli varmistaa, että talouden perustoiminnot jatkuvat normaalisti (toisin kuin Kreikan velkakriisin kanssa toimittiin).

Ekologinen jälleenrakennus muuttaa talouspolitiikan painopisteitä. Entistä suurempi osa taloudellisesta toiminnasta tulee poliittisen päätöksenteon piiriin. Näin varmistetaan, että kaikkia yhteisesti hyödyttävät pitkän aikavälin investoinnit tulevat tehdyksi. Ainakin joksikin aikaa yksityinen ostovoima muuntuu osin julkiseksi investointivoimaksi. Tässä on toisaalta alueellisia eroja: julkisia investointeja esimerkiksi sähkö-, lämpö- ja liikenneinfrastruktuuriin tarvitaan etenkin kaupungeissa, kun taas haja-asutusalueilla ja maaseudulla yksityisten, hajautettujen investointien rooli on suurempi. Tämän pitää näkyä myös kaupunkien ja maaseudun erilaisissa vero- ja tukimekanismeissa.

Kaikkiaan talouspolitiikka kääntyy kohti konkreettisia sosiaalisia ja materiaalisia tavoitteita. Esimerkiksi nopea talouskasvu ja korkea työllisyysaste eivät ole merkittäviä tavoitteita sinänsä, vaan päähuomion tulee olla hyvän elämän tasapuolisissa mahdollisuuksissa niin, että ilmastopäästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat radikaalisti. Taloudellisen toiminnan ja työn sisältö merkitsee, ei määrä.

Taustaa

Holappa, Lauri ja Jussi Ahokas. (2014). Rahatalous haltuun. Like.

Järvensivu, Paavo. (2016). Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Like.

Mitchell, W., Wray, L.R ja Watts, M. (2019). Macroeconomics. Macmillan International.

The Green New Deal for Europe:
A Blueprint for Europe’s Just Transition

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692 Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/u44304/public_html/eko/wp-includes/formatting.php on line 2692