BIOS: Ekologinen jälleenrakennus

Suomen eurojäsenyys on avainasemassa, kun tarkastellaan, miten ekologinen jälleenrakennus voidaan rahoittaa. Suomi on siirtänyt rahapoliittisen päätäntävaltansa (mm. korkopäätökset) Euroopan talous- ja rahaliitolle (EMU) ja erityisesti Euroopan keskuspankille (EKP). Niiden päätehtävänä on huolehtia Euroopan taloudellisesta vakaudesta. Suomi vastaa edelleen omasta finanssipolitiikastaan eli menoistaan ja tuloistaan, mutta siltäkin osin talouspolitiikkaa rajaavat EMU:n budjetti- ja velkaantumissäännökset. Ne asettavat katon valtion budjetin alijäämälle (3% suhteessa bruttokansantuotteeseen) ja valtion velalle (60% suhteessa bruttokansantuotteeseen).

Modernissa velkarahataloudessa, jossa raha ei ole entisen tavoin sidottu esimerkiksi kultaan, raha sinänsä ei ole valuutan liikkeellelaskijan näkökulmasta rajallinen resurssi. Vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin jälkeen keskuspankit Yhdysvalloissa ja euroalueella osoittivat tämän käytännössä, kun ne lanseerasivat mittavat määrällisen elvytyksen ohjelmat. Vuosina 2015–2018 EKP osti arvopapereita, kuten valtioiden velkakirjoja, yhteensä 2600 miljardin euron arvosta. Tämä kaikki oli uutta keskuspankin luomaa rahaa. Keskuspankit ovat turvautuneet finanssikriisin jälkeen myös muihin poikkeuksellisiin toimiin, kuten hyvin alhaisiin, jopa negatiivisiin korkoihin.

Äärimmäiseen vietynä velkarahajärjestelmä tarkoittaa, että valuutan liikkeellelaskija voi ostaa kaiken, mitä kyseisessä valuutassa on myytävänä. Toisin sanoen euroalueen talouden materiaalinen kapasiteetti (käytettävissä olevat luonnonvarat, työvoima ja teknologia) rajoittaa sitä, mikä eurooppalaisessa ekologisessa jälleenrakennuksessa on mahdollista, ei raha sinänsä. Miten ja kuinka paljon kapasiteetista käytämme yhteisen hyvän luontiin, riippuu euroalueen laajuisesta poliittisesta yhteisymmärryksestä ja päätöksistä.

Jos Euroopassa päästäisiin yhteisymmärrykseen ekologisen jälleenrakennuksen tarpeesta ja toteutustavasta, rahoitus ei siis olisi ongelma – etenkään jos euroalueen ulkopuolelta tarvittavien tuotantopanosten määrä jäisi vähäiseksi. Siltä osin kun tarvitaan tuontia euroalueen ulkopuolelta, tulee huolehtia riittävästä viennistä. Euroalueen sisällä keskuspankkirahoitus voidaan toteuttaa eri tavoin. Esimerkiksi taloustieteen professori Paul De Grauwe on ehdottanut, että Euroopan investointipankki toteuttaisi laajan ekologisen investointiohjelman ja EKP ostaisi investointipankin velkakirjoja sitä mukaa kun määrällisen elvytyksen jäljiltä EKP:n hallussa olevat velkakirjat erääntyvät.

Vaikka rahoitusohjelma olisi Euroopan laajuinen, investoinnit voidaan suunnitella ja toteuttaa tarpeen mukaan myös kansallisella tai kaupunkitasolla. Toisaalta myös monet valtioiden rajat ylittävät hankkeet olisivat mielekkäitä. Esimerkiksi sähkö- ja liikenneverkkoja ei kannata suunnitella vain kansallisesta näkökulmasta.

Suomi on Saksan ja muutaman muun maan vanavedessä tukenut vakaus- ja kasvusopimuksen henkeä ja sen sääntöjen tiukkaa noudattamista. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta tämä linja ei ole perusteltavissa. (Sopimuksen ainoa päästöjä hillitsevä piirre on, että se estää valtioita ryhtymästä talouden kokonaiskysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä ekologisen jälleenrakennuksen kanssa.) Suomen on muiden edistyksellisten maiden joukossa ajettava linjaa, joka mahdollistaa mittavat investoinnit kestävään infrastruktuuriin lähivuosina, riippumatta siitä, johtavatko ne vienti- tai verotuloihin. On ajettava budjettikurin sijaan ilmasto- ja luonnonvarakuria. Se tarkoittaa merkittäviä muutoksia Euroopan taloussäännöksiin.

Kansallisella tasolla Suomi voi milloin vain käynnistää ekologisen jälleenrakennuksen myös vallitsevassa sopimusympäristössä – joko vakaus- ja kasvusopimusta noudattaen tai sitä rikkoen.

Budjetti- ja velkasääntöjen puitteissa Suomi voi tehdä jonkin verran investointeja, joko ottamalla maltillisesti lisää velkaa tai siirtämällä budjetin painopistettä. Valtio voi myös muuttaa tuki- ja veropainotuksia niin, että ekologisen jälleenrakennuksen mukaisista valinnoista tulee markkinoilla houkuttelevampia. Kannustimien muutokset on toteutettava ja suunnattava niin, että infrastruktuurin uudistamisen lisäksi huolehditaan tasa-arvoisista mahdollisuuksista toteuttaa hyvää elämää. Esimerkiksi päästöverot eivät saa johtaa tilanteeseen, jossa osalla väestöstä ei ole enää varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen.

Tämänkaltaisia toimenpiteitä eri hallitukset ovat Suomessa vuosien saatossa tehneet, eikä niissä ole sinänsä mitään vikaa. Ne vain eivät riitä – eivät edes päästökaupan ja muiden EU-tason linjausten rinnalla.

Ekologisen jälleenrakennuksen mukaiset toimenpiteet – tavoitteellinen innovaatiopolitiikka, julkiset investoinnit, valtion työpaikkatakuu, alakohtainen siirtymäpolitiikka, koulutuspanostukset ja kulutuksen vähentäminen – vaativat enemmän. Todennäköisesti ne vaativat vakaus- ja kasvusopimuksen rikkomista. Rahoitusmahdollisuuksien ja -kustannusten näkökulmasta siihen on nyt otollinen hetki, koska valtio saa lainaa erittäin edullisesti. Ei ole näköpiirissä, että luottamus Suomen maksukykyyn tästä horjuisi.

On myös hyvä huomioida, että vuodesta 2015 lähtien valtion velka muualle kuin Suomen pankille, suhteessa bruttokansantuotteeseen, on pienentynyt, ei kasvanut. Tämä johtuu EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jonka myötä Suomen pankki on ostanut merkittäviä määriä valtion velkakirjoja. Voidaan olettaa, että Suomen pankki ei ikinä tule perimään Suomen valtiolta velkojen takaisinmaksua ehdoin, jotka olisivat vastoin Suomen etuja.

Koska Suomi ei ole rahapoliittisesti itsenäinen, budjetti- ja velkasääntöjen rikkomisen tulee perustua kolmeen oletukseen. Ensiksi on oletettava, että ekologiseen jälleenrakennukseen tähtäävästä sääntöjen rikkomisesta ei rangaista. Sopimusta on tähän mennessä rikottu lähes säännönmukaisesti, isoja maita kuten Saksaa ja Ranskaa myöten. Todennäköisesti suunnitelmalliset investoinnit ekologiseen jälleenrakennukseen myös hyväksytään sääntöjen rikkomisen syyksi paremmin kuin tavanomaiset valtion menot.

Toiseksi on oletettava, että mittavat investoinnit vähäpäästöisten ratkaisuiden kehitykseen ja käyttöönottoon johtavat suomalaisyritysten suotuisiin asemiin kansainvälisessä kaupankäynnissä. Valtio saa lainaa niin edullisesti, että kannattavien investointikohteiden löytämisen korkean osaamisen maassa ei luulisi olevan vaikeaa. Kolmanneksi on lähdettävä siitä, että mikäli investoinnit eivät johda vientituloihin tulevaisuudessa, EKP toimii kuten oman keskuspankin tulee toimia eli varmistaa, että talouden perustoiminnot jatkuvat normaalisti (toisin kuin Kreikan velkakriisin kanssa toimittiin).

Ekologinen jälleenrakennus muuttaa talouspolitiikan painopisteitä. Entistä suurempi osa taloudellisesta toiminnasta tulee poliittisen päätöksenteon piiriin. Näin varmistetaan, että kaikkia yhteisesti hyödyttävät pitkän aikavälin investoinnit tulevat tehdyksi. Ainakin joksikin aikaa yksityinen ostovoima muuntuu osin julkiseksi investointivoimaksi. Tässä on toisaalta alueellisia eroja: julkisia investointeja esimerkiksi sähkö-, lämpö- ja liikenneinfrastruktuuriin tarvitaan etenkin kaupungeissa, kun taas haja-asutusalueilla ja maaseudulla yksityisten, hajautettujen investointien rooli on suurempi. Tämän pitää näkyä myös kaupunkien ja maaseudun erilaisissa vero- ja tukimekanismeissa.

Kaikkiaan talouspolitiikka kääntyy kohti konkreettisia sosiaalisia ja materiaalisia tavoitteita. Esimerkiksi nopea talouskasvu ja korkea työllisyysaste eivät ole merkittäviä tavoitteita sinänsä, vaan päähuomion tulee olla hyvän elämän tasapuolisissa mahdollisuuksissa niin, että ilmastopäästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat radikaalisti. Taloudellisen toiminnan ja työn sisältö merkitsee, ei määrä.