Ruokajärjestelmän murros
Suomen ruokajärjestelmä eli tuotannon, jalostuksen, kuljetuksen, markkinoinnin ja kulutuksen muodostama kokonaisuus mullistuu väistämättä kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta.
Ensinnäkin ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia pitää vähentää, ja tämä koskee etenkin alkutuotantoa, josta suurin osa vaikutuksista syntyy. Tosin hävikin ja sitä kautta “turhan tuotannon” vähentäminen koskee Suomessa ennen kaikkea kauppaa ja kulutusta.
Toiseksi tuotanto pitää saada sopeutuvammaksi ympäristömuutoksille. Koska muutoksia on vaikea ennakoida tarkasti, tarvitaan joustavaa sopeutumiskykyä.
Kolmanneksi kun koko maailman ruokajärjestelmä mullistuu, se vaikuttaa väistämättä Suomeen monin tavoin. Nykyinen maailman ruokajärjestelmän työnjako ei pysy ennallaan, eikä Suomi voi nojata siihen entiseen tapaan.
Ruokajärjestelmän ympäristövaikutusten vähentämisessä avainasemassa ovat eläintuotannon osuuden pienentäminen, tuotannon tuotantopanosten (polttoaineet, rehu, lannoitteet, torjunta-aineet ja muut maatalouskemikaalit) irrottaminen mahdollisimman pitkälle fossiilisista polttoaineista, ravinnevalumien vähentäminen, maaperän ravinnekiertojen elvyttäminen ja hiilivarantojen kasvattaminen sekä ruokahävikin vähentäminen niin, että se samalla vähentää turhaa tuotantoa. Suomessa vain lannan levitykseen raivatuilla turvepelloilla on merkittävä ja erityinen rooli kasvihuonepäästöjen lähteenä, ja niihin voidaan puuttua erittäin nopeasti.
Sopeutumisessa ympäristömuutoksiin olennaisia tekijöitä ovat lajivalikoiman monipuolistaminen, tuottajien ja tiedeyhteisön yhteistyö uusien taudinaiheuttajien ja tuholaisten tunnistamiseksi ja torjumiseksi sekä ylipäätään uusien viljelymenetelmien kehittäminen.
Ympäristövaikutusten vähentäminen ja ympäristömuutoksiin sopeutuminen eivät ole erillisiä näkökulmia, vaan ruoantuotantoa on kehitettävä vastaamaan yhtaikaa kumpaankin haasteeseen. Sopeutumiskykyinen tuotanto ei voi samalla lisätä energia- ja luonnonvarakulutustaan. Agroekologinen lähestymistapa, joka korostaa paikallisten luonnonolosuhteiden ymmärrystä ja hyödyntämistä yleispätevien ohjeiden sijaan, on tässä avainasemassa.
Maatalous on esimerkki IPCC:n ja muiden tahojen korostamasta positiivisesta mahdollisuudesta: on olemassa toimia, jotka edistävät yhtaikaa monia kestävän kehityksen tavoitteita, niin ympäristön kuin elinkeinon elinkelpoisuuden kannalta. Suomessa on merkittävää tutkimusta ja osaamista näistä keinoista, ja niiden leviämistä ja juurtumista on voimaperäisesti edistettävä.
Muutos vaatii myös maataloustuen täysremonttia. Nykyisestä tuotantotuesta on siirryttävä ympäristöperusteiseen tukeen, joka korostaa tuloksia sekä ympäristövaikutusten vähentämisessä että tuotannon sopeutumiskyvyssä. Suomen on siis toimittava aktiivisesti tähän suuntaan Euroopan Unionissa, jonka linjaukset asettavat raamit kansalliselle toiminnalle. Tuottajilta tämä vaatii kykyä ja halua panostaa oppimiseen, kokeiluun ja yhteistyöhön esimerkiksi tutkijatahojen kanssa – tämä edellyttää myös, että tuotannosta on mahdollista saada säällinen elanto. Suuri yhteiskunnallinen haaste on parantaa tuottajien osuutta tulosta ja ohjata tuotantoa kestävämpään suuntaan. Elinkelpoinen paikallistuotanto ei paljon auta, jos se keskittyy edelleen vahvasti eläintuotantoon ja harvojen lajien viljelyyn.
Tuotannon muutos edellyttää tietysti myös muutosta kulutuksessa: eläintuotteiden kysynnän vähentymistä ja monipuolisempaa ja kausiluonteisempaa kasvistuotteiden käyttöä. Koska yksittäisten kuluttajien käyttötottumukset muuttuvat hitaammin, alkuvaiheessa avainasemassa ovat julkiset hankinnat, uudistushenkiset toimijat ravintola-alalla, uusien jalosteiden ja puolivalmisteiden tarjonta sekä valistuskampanjat. Kotimaisten kestävien kalakantojen käytön edistäminen on mainittava erityisesti, sillä nykyään valtaosa Suomessa kulutetusta kalasta on poikkeuksellisen ongelmallista ympäristönäkökulmasta.
Kansainvälisen ruokajärjestelmän murros tarkoittaa, että Suomi ei voi enää nojata nykyisen kaltaiseen “globaaliin työnjakoon”. Suomi on nyt suhteellisen ruokaomavarainen (70–75%), mutta tuotantopanoksissa kotimainen tuotanto on lähes täysin riippuvaista tuonnista. Tavoitteena ei ole täysi omavaraisuus, sillä kansainvälinen kauppa voi myös rikastaa kulttuurisesti, ja reilummilla käytännöillä se voi auttaa köyhempien maiden kehitystä. Osa maataloustuotteiden kansainvälisestä kaupasta on järkevää myös ekologisesta näkökulmasta – mutta sellaista tehokkuutta ei pidä sekoittaa työvoimakustannusten ja löyhien ympäristösäädösten mukaan määrittyvään “tehokkuuteen”. Esimerkiksi vähäisempi energiankulutus ei riitä perusteeksi, jos käytetty energia on tuotettu saastuttavammin tai tuotanto aiheuttaa vakavia biodiversiteettiongelmia, viljelysmaan vaurioitumista tai makean veden niukkuutta.
Ilmastonmuutos ja muut ympäristö- ja luonnonvaraongelmat heikentävät ruoantuotannon mahdollisuuksia laajasti maailmalla. Monet viejämaat joutuvat keskittymään enemmän oman väestönsä ruokkimiseen. Tämä vaikuttaa myös siihen, missä määrin Suomi voi nojata tuonnin varmuuteen. Maailmanmarkkinoille ei riitä entiseen tapaan tuotannon ylijäämää.
Omavaraisuusasteen nosto ja monipuolisempi kotimainen tuotanto vaikuttavat merkittävästi suomalaiseen aluekehitykseen. Maaseutujen köyhtymisen ja tyhjentymisen sijaan edessä voi olla alueellinen elpyminen, kun monipuolistuva ja elinkelpoisempi maataloustuotanto tarvitsee enemmän ihmistyötä. Kaupungistumisen rinnalle nousee elävöityvä maaseutu, mikä luo myös mahdollisuuden näiden välisten suhteiden uudistamiseen – aina tasaveroisempaa ja kunnioittavampaa kulttuurista ilmapiiriä myöten.
Kestävä kotimainen ruokajärjestelmä edellyttää kestävää globaalia ruokajärjestelmää, ja siksi se vaatii Suomelta myös kansainvälistä toimintaa esimerkiksi EU:ssa ja YK:n elimissä. Ympäristönäkökohtien yhdistäminen ruokaturvan edistämiseen sekä nälän ja köyhyyden torjuntaan on olennaista myös vauraille maille, sillä köyhimpien maiden ruokajärjestelmien vakaus vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi kaupungistumisen vauhtiin, väestönkasvuun ja muuttoliikkeisiin.