Rakennuskohteet
Jälleenrakennuksen kohteet voidaan tunnistaa tarkastelemalla, mistä aineellisista, sosiaalisista ja henkisistä seikoista planeetan rajoissa pysyvä hyvinvointi riippuu. Aineellisesti tarvitaan ihmiselämälle suotuisia luonnonjärjestelmiä, niin paikallisesti kuin koko planeetan tasolla. Sosiaalisesti tarvitaan yhteisöjä, jotka kasvattavat ja kannattelevat vauvoja, lapsia, aikuisia ja vanhuksia sekä terveitä ja sairaita. Henkisesti tarvitaan enemmän tai vähemmän laajasti jaettu käsitys elämän mielekkyydestä.
Näiden riippuvuuksien tunnistamisen jälkeen seuraava askel on huolenpito ja hoiva välttämättömille tukirakenteille: ekologisille järjestelmille, yhteisöille ja kulttuurille. Kyse ei ole abstrakteista asioista vaan konkretiasta: vedestä, ravinnosta, lämmöstä, vanhemmista ja muista kasvattajista, ystävistä, naapureista, kielestä, ajattelusta – kaikkien näiden jatkuvuus ja hyvinvointi on turvattava ja niitä on jatkuvasti hoivattava, koska niistä yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointi riippuu.
Nykyisen yhteiskunnan perusrakenteet – tuotanto ja kulutus, infrastruktuuri ja toimintatavat, ammatit ja työnjako, kulttuuri-instituutiot ja terveydenhoito, ihmisten toiveet ja halut – perustuvat fossiilisten polttoaineiden käytölle ja ovat syntyneet fossiilisten polttoaineiden mahdollistaman jatkuvan talouden ja resurssien kulutuksen kasvun aikakaudella. Kun näitä perusrakenteita aletaan Suomessa uusia, nousee esiin joitakin keskeisiä tehtäväkokonaisuuksia. Kutsumme näitä kokonaisuuksia ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteiksi, ja määrittelemme ne seuraavaksi tarkemmin.
Rakennuskohteiden toteuttamisen tavoitteena on, että kasvihuonekaasujen nettopäästöt laskevat mahdollisimman nopeasti ja nollaan vuosien 2030–2035 aikana. Sen jälkeen hiilen sidonta ylittää päästöt. Samaan aikaan luonnonvarojen kulutus lasketaan globaalisti kestävälle tasolle eli noin kolmannekseen suomalaisten keskimääräisestä kulutustasosta vuonna 2019. Päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämisen lisäksi rakennuskohteissa on sopeuduttava ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.
Sähkö ja lämpö
Energian tuotanto ei ole itseisarvo, vaan energiaa tarvitaan tuottamaan hyvinvointia. Koska energian tuotanto vie paljon resursseja ja aiheuttaa nykyisellään paljon ympäristöhaittoja, on tärkein tavoite vähentää yhteiskunnan energiaintensiteettiä ja suunnata energiajärjestelmien suunnittelu ja teknologinen kehitys siten, että tuotettua energiayksikköä kohti syntyy mahdollisimman paljon hyvinvointia. Tällä hetkellä energian tuotanto vastaa noin 75% kaikista Suomen ilmastopäästöistä. Eniten energiaa kuluttavat teollisuus (noin 45%), rakennusten lämmitys (noin 25%) ja liikenne (noin 17%).
Energian käytön tehokkuutta voidaan parantaa sähköistämällä liikenne ja lämmityssektori sekä teollisuus kaikissa soveltuvissa kohteissa. Sähkömoottori pystyy tuottamaan liike-energiaa jopa 90% hyötysuhteella polttomoottorin jäädessä keskimäärin noin 20% tasolle. Myös sähkön tuotannon ja siirron hyötysuhde on korkea. Parhaimmillaan energiajärjestelmän sähköistämisen ja hukkaenergian minimoinnin tuottama energiatehokkuuden kasvu mahdollistaa, että yhteiskunnan käytettävissä olevan energian eli eksergian määrä voi pysyä lähellä nykyistä tasoa, vaikka energiaa tuotettaisiin vähemmän kuin nykyisin.
Energian tuotannossa on siirryttävä fossiilisten energianlähteiden käytöstä polttamatta tapahtuvaan tuotantoon. Tärkeimpiä tällaisia teknologioita ovat aurinko- ja tuulienergia, vesivoima ja ydinenergia.
Polttamatta tapahtuvan energian tuotannon yleisimmät menetelmät ovat olleet pääosin käytössä jo vuosikymmeniä. Nykyisellään kehitystyö keskittyy yksikkökustannusten laskemiseen esimerkiksi isompien avomerelle sijoittuvien tuulivoimaloiden avulla. Lisäksi kehitetään menetelmiä hyödyntää heikompia tuulia tai tuottaa aurinkoenergiaa myös pilvisellä säällä.
Täysin uudet energiantuotannon muodot, kuten fuusioenergia, vaativat vielä pitkän kehitystyön, eikä niistä ole odotettavissa apua lähivuosikymmeninä. Ydinenergian lisääminen on mahdollista, mutta myös fissioenergian lisärakentaminen ja uusien fissioreaktorien kehitys on osoittautunut hitaaksi. Mittavin kasvupotentiaali on aurinko- ja tuulienergialla, jotka ovat muodostumassa monilla alueilla myös tuotantokustannuksiltaan kilpailukykyisimmiksi teknologioiksi.
Suurin uutta energian tuotantoa koskeva ongelma on energian varastointi. Aurinko- ja tuulienergian tuotanto vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Ydinvoiman säätelymahdollisuudet ovat myöskin rajalliset. Vesivoimaa voidaan käyttää tasaamaan aurinko-, tuuli- ja ydinvoiman tuotantoa, mutta sen huomattava lisärakentaminen ei ole mahdollista ainakaan virtaavissa vesistöissä.
Laaja siirtymä päästöttömään energian tuotantoon vaatii suuria investointeja, jotka väistämättä nostavat myös energian hintaa. Toisaalta energiatehokkuuden lisääntyminen voi vähentää huomattavasti energian kulutusta. Tehokkaita asumisen ja liikkumisen teknologioita ja palveluja hyödyntäen energialasku voi jopa pienentyä, vaikka energian yksikköhinta olisi nykyistä korkeampi. Joka tapauksessa oikeudenmukaisen siirtymän periaatteiden mukaisesti energian hinnan nousun haavoittuvaisimmille väestön osille aiheuttama kohtuuton rasitus on katettava julkisin varoin.
***
Kiinteistöjen lämmitys tuottaa noin 25% Suomen ilmastopäästöistä. Pääkaupunkiseudulla lämmityksen osuus päästöistä on lähes 60%. Pienissä kaupungeissa ja haja-asutusalueilla voidaan jo nykyisellään siirtyä kustannustehokkaasti maa-, ilma- ja vesistölämmön käyttöön. Öljy- ja suorasähkölämmityksestä pitää luopua nopeasti. Myös isommissa kaupungeissa esimerkiksi tuulisähkön ja lämpöpumppujen yhdistelmällä pystytään tuottamaan tehokkaasti ja lähes päästöttömästi lämmitysenergiaa.
Nykyisin käytettävissä olevilla polttoon perustumattomilla teknologioilla ja lämmön lähteillä ei kuitenkaan pystytä isojen kaupunkien mittakaavassa takaamaan 100% toimitusvarmuutta pitkien pakkasjaksojen aikana. Siksi kaukolämmön piirissä olevissa kaupungeissa tarvitaan useampien keinojen yhdistelmiä.
Ensimmäinen askel on lämmitysenergian tarpeen minimoiminen, muun muassa rakennusten energiatehokkuutta kohentamalla ja pitämällä sisälämpötila terveyden kannalta suositellulla tasolla. Lämmön tarvetta voidaan säädellä myös uusin älykkäin ennakointi- ja kysyntäjoustoratkaisuin. On pohdittava myös mahdollisuutta joidenkin rakennusten lämpötilan suurempaan laskuun pakkasjaksojen aikana, jotta huippukulutusta voidaan leikata.
Tämän lisäksi on kehitettävä edelleen polttoon perustumattomia lämmön tuotannon teknologioita, kuten lämpöpumppuja yhdistettyinä erilaisiin lämmön lähteisiin. Pidemmällä tähtäimellä myös lämpöä tuottavat pienydinvoimalat voivat tulla markkinoille.
Taustaa:
BIOS (2019). To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland. Energy Research & Social Science.
Liikenne
Liikenne tuottaa noin 20% kaikista ilmastopäästöistä. Tästä tieliikenteen osuus on noin 75% ja yksityisautojen noin 50%. Tehokkaimpia liikennesektorin päästövähennyskeinoja ovat yksityisautoilun vähentäminen ja liikenteen sähköistäminen. Turhaa matkustamista voidaan vähentää myös panostamalla erilaisiin digitaalisiin palveluihin ja etätyöhön.
Vähäpäästöisin liikkumismuoto on raideliikenne, jonka käyttöä voidaan lisätä tehokkaasti kaavoituksella ja kaupunkisuunnittelulla. Myös asenteilla on suuri merkitys. Junalla, bussilla ja kävellen tapahtuvaa työmatkaliikennettä tukevat myös terveys- ja turvallisuusseikat.
Ylipitkiin vain yksityisautolla kuljettavissa oleviin työmatkoihin kuluu huomattava määrä työtunteja. Yksityisautoiluun käytetty aika ei tuota hyötyä yhteiskunnalle, ja harvoin myöskään auton kuljettajalle. Haitat sen sijaan ovat ilmeiset.
Kaupungeissa iso osa maapinta-alasta palvelee yksityisautoilua. Maan vapauttaminen tuottavampaan käyttöön olisi perusteltua. Syrjäseuduilla yksityisautoilu on puolestaan ainut käytettävissä oleva liikkumismuoto. Liikennejärjestelmän ohjauksen pitäisikin minimoida yksityisautoilu kaupungissa ja kompensoida autoilun kustannuksia niille, joilla ei aidosti ole muuta vaihtoehtoa.
Joukkoliikenteen jättäminen yksityisen kilpailun armoille ei edistä tai edes mahdollista joukkoliikenteen käytön lisääntymistä haja-asutusalueilla tai pienten kaupunkien ja taajamien välillä. Joukkoliikenteen roolin kasvattaminen vaatii koordinoitua julkista tukea.
1. Energia, liikenne ja rakentaminen
Kenties helpointa Suomen on pudottaa ilmastopäästöt lähelle nollaa sähköntuotannossa. Tämä perustuu etenkin vesivoimaan, ydinvoimaan ja voimakkaaseen tuulivoiman lisäämiseen maalla ja merellä. Lämpöä voidaan tuottaa lämpöpumpuilla, mutta kaukolämmön tuotannossa tarvitaan kylmimpinä talvikuukausina tueksi muita lämmönlähteitä. Sekä sähköntuotannossa että lämmityksessä on vältettävä metsäbioenergian lisäkäyttöä, koska se isossa mittakaavassa pikemminkin lisää kuin vähentää ilmastopäästöjä. Kaikki polttaminen, niin tuoreiden kuin fossiilistenkin biomassojen, lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.
Liikenteen osalta raskas tieliikenne ja yksityisautoilu ovat vaikeimpia kohteita. On lisättävä liikenteen energiatehokkuutta sähköistämällä joukkoliikennettä raiteilla ja teillä sekä vähennettävä raskaiden kuljetuksien ja yksityisten autojen tarvetta. Kaupunkirakenne ja ympärivuotiset väylät, jotka tukevat joukkoliikenteen lisäksi kävelyä ja pyöräilyä, ovat muutoksessa avainasemassa.
Rakentaminen tuottaa paljon ilmastopäästöjä ja kuluttaa paljon luonnonvaroja. Uudisrakentamisen tarve on arvioitava tarkasti; lähtökohtaisesti on hyödynnettävä olemassa olevaa rakennuskantaa muutos- ja korjausrakentaen. Se mitä rakennetaan, on rakennettava vähäpäästöisesti: nykymenetelmin se tarkoittaa käytännössä puurakentamista. Betoni- ja teräsrakentamisen päästöt ovat pudonneet vuosien saatossa, mutta eivät likimainkaan riittävästi, jotta rakentamisen volyymi voisi jatkua nykyisellään. Rakennusmateriaalin kierrätettävyys on huomioitava jo suunnitteluvaiheessa.
Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen on tärkeää erityisesti rakentamisessa, myös vanhan rakennuskannan uudistamisen osalta. Olosuhteet muuttuvat muun muassa tulvien, kosteuden, lämpötilan ja “äärevyyden” (aikaisempaa rajummat myrskyt, aikaisempaa pidemmät kylmät/kuumat ja kuivat/kosteat jaksot) osalta, jotka kaikki vaikuttavat rakennusten kestävyyteen ja niiden käyttömukavuuteen.
Ruokajärjestelmän murros
Suomen ruokajärjestelmä eli tuotannon, jalostuksen, kuljetuksen, markkinoinnin ja kulutuksen muodostama kokonaisuus mullistuu väistämättä kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta.
Ensinnäkin ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia pitää vähentää, ja tämä koskee etenkin alkutuotantoa, josta suurin osa vaikutuksista syntyy. Tosin hävikin ja sitä kautta “turhan tuotannon” vähentäminen koskee Suomessa ennen kaikkea kauppaa ja kulutusta.
Toiseksi tuotanto pitää saada sopeutuvammaksi ympäristömuutoksille. Koska muutoksia on vaikea ennakoida tarkasti, tarvitaan joustavaa sopeutumiskykyä.
Kolmanneksi kun koko maailman ruokajärjestelmä mullistuu, se vaikuttaa väistämättä Suomeen monin tavoin. Nykyinen maailman ruokajärjestelmän työnjako ei pysy ennallaan, eikä Suomi voi nojata siihen entiseen tapaan.
Ruokajärjestelmän ympäristövaikutusten vähentämisessä avainasemassa ovat eläintuotannon osuuden pienentäminen, tuotannon tuotantopanosten (polttoaineet, rehu, lannoitteet, torjunta-aineet ja muut maatalouskemikaalit) irrottaminen mahdollisimman pitkälle fossiilisista polttoaineista, ravinnevalumien vähentäminen, maaperän ravinnekiertojen elvyttäminen ja hiilivarantojen kasvattaminen sekä ruokahävikin vähentäminen niin, että se samalla vähentää turhaa tuotantoa. Suomessa vain lannan levitykseen raivatuilla turvepelloilla on merkittävä ja erityinen rooli kasvihuonepäästöjen lähteenä, ja niihin voidaan puuttua erittäin nopeasti.
Sopeutumisessa ympäristömuutoksiin olennaisia tekijöitä ovat lajivalikoiman monipuolistaminen, tuottajien ja tiedeyhteisön yhteistyö uusien taudinaiheuttajien ja tuholaisten tunnistamiseksi ja torjumiseksi sekä ylipäätään uusien viljelymenetelmien kehittäminen.
Ympäristövaikutusten vähentäminen ja ympäristömuutoksiin sopeutuminen eivät ole erillisiä näkökulmia, vaan ruoantuotantoa on kehitettävä vastaamaan yhtaikaa kumpaankin haasteeseen. Sopeutumiskykyinen tuotanto ei voi samalla lisätä energia- ja luonnonvarakulutustaan. Agroekologinen lähestymistapa, joka korostaa paikallisten luonnonolosuhteiden ymmärrystä ja hyödyntämistä yleispätevien ohjeiden sijaan, on tässä avainasemassa.
Maatalous on esimerkki IPCC:n ja muiden tahojen korostamasta positiivisesta mahdollisuudesta: on olemassa toimia, jotka edistävät yhtaikaa monia kestävän kehityksen tavoitteita, niin ympäristön kuin elinkeinon elinkelpoisuuden kannalta. Suomessa on merkittävää tutkimusta ja osaamista näistä keinoista, ja niiden leviämistä ja juurtumista on voimaperäisesti edistettävä.
Muutos vaatii myös maataloustuen täysremonttia. Nykyisestä tuotantotuesta on siirryttävä ympäristöperusteiseen tukeen, joka korostaa tuloksia sekä ympäristövaikutusten vähentämisessä että tuotannon sopeutumiskyvyssä. Suomen on siis toimittava aktiivisesti tähän suuntaan Euroopan Unionissa, jonka linjaukset asettavat raamit kansalliselle toiminnalle. Tuottajilta tämä vaatii kykyä ja halua panostaa oppimiseen, kokeiluun ja yhteistyöhön esimerkiksi tutkijatahojen kanssa – tämä edellyttää myös, että tuotannosta on mahdollista saada säällinen elanto. Suuri yhteiskunnallinen haaste on parantaa tuottajien osuutta tulosta ja ohjata tuotantoa kestävämpään suuntaan. Elinkelpoinen paikallistuotanto ei paljon auta, jos se keskittyy edelleen vahvasti eläintuotantoon ja harvojen lajien viljelyyn.
Tuotannon muutos edellyttää tietysti myös muutosta kulutuksessa: eläintuotteiden kysynnän vähentymistä ja monipuolisempaa ja kausiluonteisempaa kasvistuotteiden käyttöä. Koska yksittäisten kuluttajien käyttötottumukset muuttuvat hitaammin, alkuvaiheessa avainasemassa ovat julkiset hankinnat, uudistushenkiset toimijat ravintola-alalla, uusien jalosteiden ja puolivalmisteiden tarjonta sekä valistuskampanjat. Kotimaisten kestävien kalakantojen käytön edistäminen on mainittava erityisesti, sillä nykyään valtaosa Suomessa kulutetusta kalasta on poikkeuksellisen ongelmallista ympäristönäkökulmasta.
Kansainvälisen ruokajärjestelmän murros tarkoittaa, että Suomi ei voi enää nojata nykyisen kaltaiseen “globaaliin työnjakoon”. Suomi on nyt suhteellisen ruokaomavarainen (70–75%), mutta tuotantopanoksissa kotimainen tuotanto on lähes täysin riippuvaista tuonnista. Tavoitteena ei ole täysi omavaraisuus, sillä kansainvälinen kauppa voi myös rikastaa kulttuurisesti, ja reilummilla käytännöillä se voi auttaa köyhempien maiden kehitystä. Osa maataloustuotteiden kansainvälisestä kaupasta on järkevää myös ekologisesta näkökulmasta – mutta sellaista tehokkuutta ei pidä sekoittaa työvoimakustannusten ja löyhien ympäristösäädösten mukaan määrittyvään “tehokkuuteen”. Esimerkiksi vähäisempi energiankulutus ei riitä perusteeksi, jos käytetty energia on tuotettu saastuttavammin tai tuotanto aiheuttaa vakavia biodiversiteettiongelmia, viljelysmaan vaurioitumista tai makean veden niukkuutta.
Ilmastonmuutos ja muut ympäristö- ja luonnonvaraongelmat heikentävät ruoantuotannon mahdollisuuksia laajasti maailmalla. Monet viejämaat joutuvat keskittymään enemmän oman väestönsä ruokkimiseen. Tämä vaikuttaa myös siihen, missä määrin Suomi voi nojata tuonnin varmuuteen. Maailmanmarkkinoille ei riitä entiseen tapaan tuotannon ylijäämää.
Omavaraisuusasteen nosto ja monipuolisempi kotimainen tuotanto vaikuttavat merkittävästi suomalaiseen aluekehitykseen. Maaseutujen köyhtymisen ja tyhjentymisen sijaan edessä voi olla alueellinen elpyminen, kun monipuolistuva ja elinkelpoisempi maataloustuotanto tarvitsee enemmän ihmistyötä. Kaupungistumisen rinnalle nousee elävöityvä maaseutu, mikä luo myös mahdollisuuden näiden välisten suhteiden uudistamiseen – aina tasaveroisempaa ja kunnioittavampaa kulttuurista ilmapiiriä myöten.
Kestävä kotimainen ruokajärjestelmä edellyttää kestävää globaalia ruokajärjestelmää, ja siksi se vaatii Suomelta myös kansainvälistä toimintaa esimerkiksi EU:ssa ja YK:n elimissä. Ympäristönäkökohtien yhdistäminen ruokaturvan edistämiseen sekä nälän ja köyhyyden torjuntaan on olennaista myös vauraille maille, sillä köyhimpien maiden ruokajärjestelmien vakaus vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi kaupungistumisen vauhtiin, väestönkasvuun ja muuttoliikkeisiin.
2. Ruoka ja maanviljely
Suomen ruokajärjestelmä joutuu vastaamaan kolmeen yhtäaikaiseen haasteeseen: tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutusten vähentäminen, tuotannon muuttaminen sopeutumiskykyisemmäksi ympäristömuutoksille sekä nykyisen globaalin ruokajärjestelmän vääjäämätön mullistuminen.
Ympäristövaikutusten vähentämisessä on kolme päätekijää. Ensimmäinen on eläintuotteiden osuuden merkittävä vähentäminen. Tämä ei tarkoita eläintuotannon lopettamista, vaan kohtuullisemman kokoinen tuotanto on mahdollista integroida kasvisperäiseen tuotantoon nykyisen eriyttämisen sijaan. Näin tuotannon sivuvirrat muuttuvat ongelmasta hyödynnettäväksi resurssiksi esimerkiksi lannan biokaasutuksessa. Tämä liittyy läheisesti toiseen päätekijään eli fossiilisista polttoaineista riippuvaisten tuotantopanosten (rehu, lannoitteet, maatalouskemikaalit) käytön vähentämiseen. Viljelysmaan ravinnekiertojen elvyttäminen ja maan viljavuuden tukeminen on tässä avainasemassa. Kolmas päätekijä on hävikin vähentäminen kaupassa ja kotitalouksissa.
Paras tapa lisätä sopeutumiskykyä on siirtyä nykyisestä harvojen lajien tuotannosta monilajisempaan viljelyyn ja eläintuotantoon. Monipuolisempi kotimainen tuotanto ja kulutus auttaa myös vähentämään suomalaisen kulutuksen ympäristövaikutuksia muualla maailmassa. Tähän soveliaiden agroekologisten menetelmien tutkiminen, kehittäminen ja tukeminen vaatii suunnitelmallisia julkisia panostuksia. Tällainen tuotanto vaatii myös nykyistä enemmän ihmistyötä ja luo pohjaa maaseudun kestävälle elvyttämiselle.
Suomalainen ruokajärjestelmä ei voi tulevaisuudessa nojata entiseen tapaan kansainvälisillä markkinoilla tarjolla olevaan ylijäämään, kun tuotannon edellytykset heikkenevät väistämättä monilla maailman alueilla, myös nykyisissä suurissa tuottajamaissa. Tavoitteena ei ole täysi omavaraisuus vaan omavaraisuusasteen nosto myös tuotantopanoksissa. Suomen on toimittava myös aktiivisesti EU:n ja YK:n elimissä yhtäältä ympäristöllisesti kestävämmän maataloustukipolitiikan ja toisaalta oikeudenmukaisemman ja etenkin köyhempien alueiden tuottajia tukevan ruokapolitiikan puolesta.
Metsien käyttö
Suomessa metsillä on ratkaiseva merkitys niin kansantalouden kuin luonnon monimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen kannalta. Siirtymä ei voi onnistua ilman metsien osuuden onnistumista. Metsien käytön kokonaisuudessa on löydettävä siedettävä kompromissi ympäristön hyvinvoinnin ja hyvin monenlaisten taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen intressien ja tarpeiden välillä. Valtion ohjaavalla politiikalla on vuosikymmenet ollut ratkaiseva rooli metsien käytön kannalta, joten tällä sektorilla ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus koordinoidusta ja valtion tukemasta rakennemuutoksesta on historiallisestikin luonteva.
Metsien taloudellista hyödyntämistä on Suomen korkealla osaamistasolla syytä jatkaa ja kehittää edelleen erityisesti pitkäkestoisten puutuotteiden suuntaan. Suomella on hyviä mahdollisuuksia metsäsektorin tuotantoon ja metsänkasvatukseen ja -käsittelyyn, joka edistää hiilen sitoutumista nykyistä tuotantoprofiilia paremmin. Hiilensidonnan työvoimavaltaiset toimet kuten metsitys ja ennallistaminen synnyttävät runsaasti työpaikkoja.
Hakkuumääriä ei voida merkittävästi nostaa, ei vaikka metsien kasvu on lisääntynyt, koska metsien rooli hiilinieluna, hiilivarastona ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä on niin merkittävä, että näiden tekijöiden heikentäminen metsissä asettaisi kansantalouden liian ahtaalle. Kun metsien hiilinielu ja -varasto heikkenee, on päästövähennyksiä muilla sektoreilla lisättävä. Jos heikkeneminen on rajua, on muille sektoreille asettuva vaatimus mahdoton.
Suomen hakkuutoteutumat ovat optimistisestikin arvioidun kestävän puuntuotannon ylärajan tuntumassa. Biologisen monimuotoisuuden kannalta ollaan pahasti rajan yli. Vuoden 2018 uhanalaisarviossa metsäluontotyypeistä 76% arvioitiin uhanalaisiksi ja 21% silmälläpidettäviksi. Metsien kestämätön käyttö on pääsyy siihen, että Suomi ei ole saavuttanut allekirjoittamansa kansainvälisen monimuotoisuussopimuksen tavoitteita.
Kuten Ilmastopaneeli on tuoreessa vertailussa todennut, metsien kasvua ja hiilinielujen ja -varastojen kehitystä koskeva arviointi pitää tehdä laajapohjaisesti, ei vain yhden skenaariotyökalun tai -mallin avulla. Kaikki mallit ovat yhtä mieltä siitä, että nielu pienenee enemmän kuin hakattu määrä. Koska hiilinielujen rooli niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tulee kasvamaan, ei nieluja voida rajusti laskea aiheuttamatta kohtuuttomia päästövähennysrasituksia muille sektoreilla.
Nieluilla on vastaavasti suuri merkitys päästöjen sitomisessa. Samaisen Ilmastopaneelin vertailun mukaan, jos metsiä hakattaisiin noin puolet (n. 40 milj. m3) nykyisestä hakkuutasosta (n. 80 milj. m3), kertyisi vuosina 2021–2050 metsiin yhtä paljon hiiltä kuin nykyisellä päästötasolla noina vuosina syntyisi. Tähänkään ääripäähän ei ole tarvetta mennä, kun muilla sektoreilla päästään ripeisiin ja mittaviin päästövähennyksiin.
Puuta käyttävä metsäsektori voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan: mekaaninen teollisuus (sahat), kuiduttava teollisuus (sellu, paperi, pakkausmateriaalit ja niin edelleen) ja energiapuun käyttö. Näistä kuiduttava teollisuus on kooltaan ja rahamääräiseltä arvoltaan selvästi suurin. Kun raaka-aineen hankintaa ei ole mahdollista merkittävästi kasvattaa, on kuiduttavan teollisuuden osuuden pienennyttävä mekaanisen teollisuuden hyväksi, ja samalla kuiduttavan teollisuuden on myös kasvatettava pitkäkestoisten tuotteiden osuutta tarjonnassaan. Rahamääräisesti siirtymä voi varsinkin metsänomistajien kannalta olla plusmerkkinen.
Energiakäyttöön on järkevää käyttää hakkuiden ja mekaanisen ja kuiduttavan teollisuuden puunkäytön yhteydessä syntyvää sivuvirtaa, mahdollisimman lähellä sivuvirtojen syntymiskohtaa, jotta kuljetus ja säilytys eivät haukkaa liian suurta osaa fossiilisia polttoaineita korvaamalla saadusta hyödystä. Nestemäisten polttoaineiden jalostaminen puusta on nettoenergeettiseltä hyödyltään vaatimatonta, joten tuotanto on syytä suunnata kohteisiin, joita ei voida sähköistää ja jotka ovat jossakin määrin välttämättömiä (jotkin suuret työkoneet, lentokoneet).
Kuiduttava metsäteollisuus käyttää jo tätä nykyä suurimman osan omasta kysynnästään syntyvästä sivuvirrasta. Kuiduttavan teollisuuden tuottamasta energiasta suurin osa tulee mustalipeän sisältämästä ligniinistä, joka puolestaan on uusien muoveja korvaavien biomateriaalien raaka-aine. Näin ollen merkittäviä uusia sivuvirtoja ei ole energiapuun käyttöön syntymässä. Uusien biotuotteiden valmistaminen voi oleellisesti vähentää muuhun kuin energiakäyttöön kelpaamattomien sivuvirtojen määrää. Isojen kaupunkien kaukolämmitykseen on siksi löydettävä muita ratkaisuja kuin puuenergian käyttö, koska tuontibiomassoillakin on omilla kasvualueillaan taloudelliset, ekologiset ja energeettiset rajansa.
3. Metsät ja muu maankäyttö
Jotta ilmaston kuormitus saadaan kuriin, on vähennettävä päästöjä ja kasvatettava luonnon hiilinieluja. Ihmisen toiminta on siirtänyt ilmakehään fossiilisten biomassojen hiilen lisäksi myös tuoreempaa, metsien hakkuista, maanraivauksesta, viljelystä ja rakentamisesta peräisin olevaa hiiltä. Tämä metsien ja muiden maa-alojen käyttö on samalla pienentänyt hiilinieluja.
Useissa Euroopan maissa maaperä ja metsät ovat päästölähteitä, mutta Suomessa ne ovat kokonaisuutena edelleen hiilinieluja, eli niihin sitoutuu enemmän hiilidioksidia kuin niistä ihmisen käytössä vapautuu. Suomi on EU:n metsäisimpänä maana avainroolissa, kun hiilinieluja pidetään yllä ja niitä kasvatetaan.
Tehokkaita ja tarvittavia toimenpiteitä on useita: Vältetään metsien raivausta muuhun käyttöön, esimerkiksi teiksi ja asuinalueiksi. Metsitetään ruoantuotannon ulkopuolelle jääviä pelto- ja ruohikkomaita. Muokataan viljelymenetelmiä hiiltä sitoviksi. Pysäytetään turvepeltojen raivaaminen karjatilojen lannanlevityskentiksi ja kannustetaan lannan käyttöä esimerkiksi biokaasun tuottamiseksi.
Metsien hiilinielut ja turvemaiden metsittäminen ovat selvästi edullisin tapa vähentää Suomen ilmastokuormitusta nettotasolla.
Vuonna 2018 metsien vuotuinen hakkuutaso Suomessa nousi jo 78 miljoonaan kuutiometriin, mikä on johtanut metsien hiilinielujen selvään heikkenemiseen. Kun hakkuutasoja määritetään suhteessa ilmastonmuutokseen, on pidettävä mielessä, että nyt hakattujen puiden tilalle istutettavat puut saavuttavat nopeimman kasvuvaiheensa vasta 20-30 vuoden päästä. Kuitenkin juuri tänä aikana ilmastopäästöt on saatava ensin nettotasolla nollaan ja sitten negatiivisiksi. Hakkuutasoa ei ole syytä nostaa vaan päinvastoin madaltaa.
Puusta on pyritty valmistamaan myös fossiilisia polttoaineita korvaavia biopolttoaineita. Mikäli raaka-aine biopolttoaineisiin tulee puusta, joka muutoin jäisi metsään kasvamaan tai käytettäisiin täysikasvuisena pitkäkestoisiin puutuotteisiin, ei puun energiakäytöllä saavuteta ilmastohyötyjä. Vain energiakäyttöä varten kaadetun puun ilmastovaikutus on 1,2-2 kertainen fossiilisten käytön jatkamiseen nähden, kun vaikutusta tarkastellaan seuraavien 30-50 vuoden ajanjaksolla.
Fossiilisia polttoaineita on kaikkialla maailmassa korvattu biopohjaisilla raaka-aineilla. Jätevirtojen hyödyntäminen energiakäytössä on toki järkevää ja tuottaa aitoja ilmastohyötyjä. Ensisijaista olisi kuitenkin minimoida syntyvän jätteen määrä. Jätteelle löytyy myös lukuisia korkeamman jalostusasteen käyttömahdollisuuksia kuin energiaksi polttaminen. Niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin bioenergian käytön lisäämismahdollisuuksia rajoittavat jätepohjaisten sivuvirtojen vähäinen saatavuus ja puubiomassojen käytön ilmastovaikutukset.
Edellisen pohjalta puun käytön “ajojärjestys” on selvä. Ensiksi on huolehdittava riittävästä hiilensidonnasta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä. Seuraavaksi paras metsien käyttömuoto on pitkäikäiset puutuotteet kuten puurakentaminen. Kolmantena tulee kuiduttava sellu- ja paperiteollisuus. Vasta viimeisenä käyttökohteena on energia – energiana voidaan hyödyntää metsäbiomassaa, jota ei syystä tai toisesta voida hyödyntää korkeamman arvon palveluissa.
4. Hoiva
Ripeän talouskasvun ajan kenties suurimpana saavutuksena pidetään pitkin harppauksin kehittynyttä terveydenhuoltoa ja lääketiedettä. On kuitenkin selvää, että yhä suuremmat katumaasturit, jokapäiväinen lihansyönti tai lisääntynyt muovisten leikkikalujen määrä eivät ole suorassa positiivisessa yhteydessä niihin edellytyksiin, joita yhteiskunnalla on jäsentensä terveydenhoitoon ja hoivaamiseen laajemmin. On täysin mahdollista, että hyvällä organisoinnilla ja priorisoinnilla ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä voidaan merkittävästi alentaa samalla kun ylläpidetään terveydenhuollon nykyistä tasoa tai parannetaan sitä entisestään.
Tutkimuksessa on tunnistettu paljon synergioita terveellisemmän ja vähemmän luontoa kuormittavien elämäntapojen välillä: kasvispainotteinen ruokavalio, hyötyliikunta ja vähäisemmät ilmansaasteet ovat hyviä esimerkkejä. Myös “kädet mullassa”, olipa se maaseutuelämää, kaupunkiviljelyä tai oleskelua metsässä, parantaa ihmisen mikrobistoa ja siten edistää terveyttä. Kaikki nämä tekijät ennaltaehkäisevät sairauksia, vähentävät terveyspalveluiden kysyntää ja ovat tärkeä osa jälleenrakennusajan kansanterveyttä.
Mielenterveys on ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisien aikakaudella erityisessä koetuksessa. Epävarma ja monesti synkkiä piirteitä sisältävä tulevaisuuskuva, muuttuvat tai tuhoutuvat luonnonympäristöt sekä instituutioiden, työelämän ja elämäntapojen uudistamispaineet kuormittavat mieltä monin tavoin. Psykologiassa aletaan vasta hiljalleen tunnistaa näiden tekijöiden vaikutuksia ihmismieleen. Sekä ammattimaisessa hoivassa että yhteisöissä on opittava käsittelemään näitä nykyään aivan uudella tasolla koettuja tuntemuksia.
Feministinen tutkimus on pitkään nostanut esiin palkkatyön ulkopuolella tehtyä “näkymätöntä” (virallisten tilastojen ulkopuolelle jäävää) työtä, joka hoivaa ja uudistaa ihmisyksilöitä ja -yhteisöjä ja elinympäristöjä laajemminkin. Se, että viralliseen talouteen kytkeytyvät tilastolliset käytännöt eivät ole kyenneet hoivatyötä huomioimaan, ei tietenkään tee hoivatyöstä vähemmän välttämätöntä tai vähemmän arvokasta.
On mahdollista, että ekologinen jälleenrakennus vapauttaa työvoimaresursseja luontoa kuormittavista töistä niin paljon, että palkkatyön ulkopuolella tehtävälle hoiva- ja kasvatustyölle jää nykyistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Myös lisääntyvä automatisaatio voi vapauttaa ihmisiä rutiininomaisista töistä. Tällöin monia perusluonteisia hoivatöitä voidaan myös tehdä nykyistä enemmän yhteisöissä ammattimaisten palveluiden sijaan.
Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautuminen ja sopeutuminen on väistämättä monelta osin yhteisöllinen tehtävä. Esimerkiksi pitkittyneiden hellejaksojen aikana on tunnettava naapurit ja tiedettävä miten toimia tapaturmia ennaltaehkäisevästi ja niiden sattuessa. Yhteisöjä on syytä kouluttaa näissä asioissa ammattimaisesti ja laajamittaisesti.
5. Kulttuuri
Kulttuurinen muutos
Ilmastonmuutos ja ympäristöongelmat ovat myös kokemuksellinen, maailmankuvallinen ja kulttuurinen haaste: ihmiset joutuvat punnitsemaan arvojaan ja valintojaan sekä mukauttamaan identiteettiään, uskomuksiaan ja maailmankuvaansa muuttuvaan tilanteeseen. Syntyvät ja jaettavat merkitykset, kokemukset ja tunteet ovat ympäristö- ja resurssikriiseissä olennaisia – niille ja niistä puhumiselle ei vain ole olemassa samanlaista vakiintunutta kieltä ja muotoa kuin luonnontieteissä.
Ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta prosessina, jossa ihmiset ja ihmisyhteisöt tulevat tietoisiksi toimintansa, käsitystensä ja tapojensa ympäristövaikutuksista sekä etsivät sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpiä vaihtoehtoja tulevaisuutensa perustaksi.
Yksi merkki kulttuurisesta muutoksesta on kasvava ilmastohuoli ja -ahdistus. Maaliskuussa 2019 julkaistun uusimman Nuorisobarometrin mukaan nuoret ovat yhä enemmän huolissaan ilmastonmuutoksesta. Maailmalta ympäri Suomenkin kouluja levinneet ilmastolakot ovat tästä konkreettinen osoitus. Sitran Tulevaisuusbarometri 2019 -kyselyssä ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ylikulutus on suomalaisille hyvin tuttu kehityskulku, joka koetaan suurimmaksi uhkaksi tulevaisuudessa.
Ilmastohuolen ilmauksia esiintyy yhä useammin julkisuudessa ja sosiaalisen median alustoilla, esimerkiksi erilaisilla keskustelupalstoilla. Laaja joukko kansalaisia on myös osallistunut Sitoumus2050 -ohjelmaan, joka on Valtioneuvoston kanslian Kestävän kehityksen toimikunnan ylläpitämä. Valtaosa yksityishenkilöiden sitoumuksista koskee hiilijalanjäljen pienentämistä.
Ilmastonmuutokseen, ympäristön pilaantumiseen, luonnon monimuotoisuuden katoamiseen ja resurssien niukkenemiseen liittyvät huoli ja ahdistus kanavoituvat populaarikulttuurissa usein pessimistisiksi tulevaisuudenkuvauksiksi. Televisiosarjoissa ja elokuvissa näkymät ihmisen pilaamasta ympäristöstä ovat yhä tavallisempia ja kuvaukset eloonjäämiskamppailuista yhä karumpia.
Toisaalta viihdeteollisuus hyödyntää myös teknologisia utopioita sekä lupauksia tietotekniikan kehityksestä ihmisen kehitykseen sulautuvana prosessina. Populaarikulttuurin esitykset tulevaisuudesta ovat keskenään syvästi ristiriitaisia ja ilmentävät tulevaisuuskäsitysten ja -ennusteiden yhteismitattomuutta tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa.
Kulttuurisesta muutoksesta on kyse myös kulutusvalinnoissa: kasvisruokavalio yleistyy nopeasti, ja yhä useammat pyrkivät välttämään lentäen tapahtuvaa matkustamista. Kulutustavaroiden tuotannon, kuljetuksen ja käytön ilmasto- ja ympäristövaikutukset sekä tuotannon sosiaalinen kestävyys ovat yhä tärkeämpiä valintaperusteita. Toisaalta on tärkeää huomata myös kulutuksen kytkeytyminen identiteettiin ja identiteettien polarisaatiokehitys: monet suomalaiset kokevat esimerkiksi yksityisautoilun ja lihan syömisen osaksi yksilönvapautta ja -oikeuksia.
Hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen vaatii monentasoista ja -laatuista sopeutumista ja neuvotteluja, joille on luotava tilaa ja aikaa. Ympäristötietoisuus ja huoli tulevaisuudesta edesauttavat kulttuurista muutosta, mutta sen toteutumiseen voi myös vaikuttaa aktiivisesti. Keinoja voivat olla poliittinen ohjaus, koulutus, kasvatus ja tiedotus sekä taiteilijoiden ja muiden kulttuurivaikuttajien työ.
Kulttuurisen muutoksen välttämättömyyden voi tiivistää ajattelemalla muutoksen mittaluokkaa. Jos elämän puitteet ja merkitys rakentuvat aineellisen kulutuksen varaan, ja sitten esitetään käsitys, että aineellisen kulutuksen on laskettava esimerkiksi 80%, on selvää, että käsitys kuulostaa ankealta ellei mahdottomalta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että ekologisen jälleenrakennuksen jälkeen eletään samalla tavalla (samoin tavoittein, arvostuksin, haluin ja toivein) kuin ennenkin, mutta “vähemmän”.
Pikemminkin eletään toisin, tavalla, jossa aineellisten resurssien kulutuksen määrä ei määrittele tyytyväisyyden, onnellisuuden ja merkityksellisyyden kokemista. Voidaan siis elää “enemmän”, mutta ei enemmän aineellisen kulutuksen mielessä. Tähän toisin elämiseen päätyminen vaatii kulttuurista muutosta, joka laajimmillaan tarkoittaa juuri ihmiselämän kokonaisuuden muuttumista kaikilla merkityksellisen elämän saroilla.
Kulttuurisen muutoksen merkitystä ympäristökriisin hoidossa voi havainnollistaa seuraavan ajatusketjun avulla. Energian tuotanto aiheuttaa yli puolet ilmastopäästöistä. Energia käytetään erilaisten inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Vain pieni osa energiasta käytetään välttämättömimpiin perustarpeisiin. Suurimman osan ihmiskunnan kestämättömästi tuottamasta energiasta käyttävät kulutusyhteiskunnat ja niiden kuluttajiksi mielletyt kansalaiset. Kuluttajuus ei ole perustarpeiden tyydyttämistä vaan kulttuurisesti määrittynyt identiteetin rakentamisen prosessi, jossa tavaroiden ostamisella, käyttämisellä ja pois heittämisellä on itseisarvo.
Pienempi energian kulutus tuottaa vähemmän päästöjä ja nopeuttaa systeemistä muutosta kohti päästöttömien teknologioiden käyttöä. Nykytilanteessa jatkuvasti kasvava energiankulutus taas tekee riittävien päästövähennysten tuottamisen käytännössä mahdottomaksi. Äärimmäisen tärkeä keino energian tuotannon ilmastopäästöjen laskemiseksi on siis energian kulutuksen vähentäminen.
Teknistaloudellisessa viitekehyksessä energiasektorin päästövähennystavoitteet on annettu insinöörien tehtäväksi. Heidän tulisi pystyä tekemään mahdottomasta mahdollista, eli löytää tapa tuottaa jatkuvasti enemmän kaikissa tilanteissa käytettävissä olevaa energiaa samalla kun energiasektorin päästöt nollataan. Mahdottoman äärellä on pakko esittää oleellinen kysymys: Mihin energiaa tarvitaan?
Jos vastaus on, että energiaa tarvitaan jatkuvasti lisää (yli)kulutuksesta riippuvaisten kulttuuristen ideaalien vaalimiseen, olisi luonteva jatkokysymys, onko järkevää asettaa insinöörien tehtäväksi epäkestävien kulttuuristen ideaalien kannattelu, vai pitäisikö huomio suunnata kulttuuriseen muutokseen kohti uusia planeetan reunaehtojen puitteissa toteutumiskelpoisia hyvän elämän ihanteita.
On tärkeää huomata, että yhteiskuntamme samoin kuin teknologiamme ja niiden tavat käyttää energiaa ja luonnonvaroja ovat perustaltaan sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Siten myös niiden toimintalogiikan muuttaminen vaatii erityisesti työtä kulttuuristen käsitysten uudistamiseksi.
Kulttuuri koetaan usein muuttumattomaksi tai hyvin hitaasti muuttuvaksi. Tärkeiden kulttuuristen arvojen, kuten kuluttajuuden tai talouskasvun, kyseenalaistaminen koetaan usein uhkaavaksi. Ihmiskunnan historia osoittaa kuitenkin, että kulttuuri ei ole koskaan ollut pysyvä tila vaan jatkuvassa muutoksessa. Hallitsevat kulttuuriset arvot ovat toisinaan murtuneet ja korvautuneet uusilla hyvinkin nopeasti, muutamassa vuodessa tai vain muutamassa viikossa.
Kulttuurinen muutos kohti kestäviä elämänihanteita voi lopulta olla paljon luontevampi ja tehokkaampi keino ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi kuin epätoivoinen insinöörityö yhä kestämättömämpien mielihalujen tyydyttämiseksi rajallisella planeetalla.
Laajoja linjoja kuvattaessa voidaan sanoa, että vallitsevaa kulttuuria leimaa paljouden ja helppouden tavoittelu. Kääntöpuolella ovat kiire ja merkityksettömyys. Koskaan ei ole tarpeeksi, ja kokemukset jäävät tyypillisesti ohuiksi. Juostaan kovaa, mutta minkä takia? Nimenomaan kulttuurisesti ekologisessa jälleenrakennuksessa on paljon voitettavaa. Paljous ja helppous ovat fossiilisen energian tuotteita – voimme väkevöittää sosiaalista ja kulttuurista elämää samalla kun vähennämme energian- ja materiankulutusta.
Tapamme ja kykymme olla esineiden kanssa on yksi esimerkki. Esineet voisivat kestää käytössä kymmeniä kertoja nykyistä kauemmin, monet lähes ikuisesti. Talot, veneet, takit, tuolit, pannut, jopa yleiskoneet. Tietokoneetkin merkittävästi nykyistä kauemmin. Tällöin materiaalisia resursseja tarvitaan paljon vähemmän, eivätkä esineet enää ole samalla tavalla tuosta vain korvattavia, merkityksettömiä. Pitkäikäisyys vaatii käyttäjältä tietoja, taitoja, aikaa ja viitseliäisyyttä. Mutta se vaatii myös mittavia muutoksia tuotannossa: muovikuidusta valmistettua kuoritakkia, lastulevyhyllyä tai Apple-tuotetta ei käytännössä voi korjata. Ne ovat jätettä melkein jo valmistuessaan. Esineiden kulttuuriset ulottuvuudet eivät millään muotoa rajoitu niiden “kulutukseen”.
Tapamme ja kykymme olle toisten ihmisten kanssa on tietysti toinen esimerkki. Kulttuuri on merkityksiä luova ja yhteisöjä koossa pitävä voima. Sen kehittyminen ratkaisee, minkälaista maailmaa rakennamme materiaalisten olosuhteiden muuttuessa ja miten koemme muutokset. Osaammeko käsitellä luonnonympäristön muutoksiin liittyviä tunteita? Miten hahmottelemme yhteistä tulevaisuutta? Väistyykö kiire yhdessäolon tieltä?
Ekologisen jälleenrakennuksen yksi iso tavoite on luoda tiloja ja tapoja, jotka auttavat käsittelemään ympäristökriisin kulttuurisia ulottuvuuksia. Tieteiden rinnalla taiteet ovat avainasemassa. Eri taiteenlajit ovat kautta aikojen koetelleet suhteitamme ruumiiseen, materiaaleihin, luonnonolioihin, tulevaisuuteen. Ne ovat kehitelleet uusia tarinoita ja tarinoiden muotoja ja paljastaneet olemassa olevia rakenteita ja kuvitelleet vaihtoehtoja. Taiteet ovat avanneet mahdollisuuksia ilojen ja surujen käsittelyyn. Kun kulutuskulttuurin kyky tuottaa uusia impulsseja hiipuu, kenties kohtaamme yhä useammin taiteen maailmassa?