Taide
Kuvat, veistokset, runous, kertomukset, musiikki ja tanssi ovat aina olleet ihmisen keinoja jäsentää ympäröivää todellisuutta ja ilmentää omia tuntojaan ja ajatuksiaan. Vaikka käsityksemme taiteesta on historiallisesti muuntuva ja kulttuurisidonnainen, sen olennaiset piirteet eli aistimellisuus, tunteellisuus, ilmaisevuus, luovuus ja yhteisöllisyys ovat aina liittyneet maailman merkityksellistämiseen. Taiteessa ihminen tutkii itseään, yhteisöään ja ympäristöään.
Taiteen avulla on tulkittu sisäisiä ja yhteisöllisiä konflikteja ja ihanteita, yhteiskunnallisia murroksia sekä suhdetta ei-inhimilliseen. Taiteellinen ilmaisu on aina ollut vastavuoroisessa suhteessa aikansa käsityksiin ihmisestä, luonnosta ja maailmasta sekä aineelliseen synty-ympäristöönsä. Futuristista taidetta ja sen kokeellisuutta innoitti koneistuvan maailman melu ja vauhti, kytköksissä höyrykoneen, polttomoottorin ja sähkölaitteiden mahdollisuuksiin. Läntisen maailman modernisaatioprosessi näkyi yhä moninaisempien ilmaisumuotojen kehittymisenä niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessa ja musiikissakin. Taiteen vahvuus ideoiden ja kokemusten välittäjänä ja lujittajana on samalla vaikuttanut ihmisyhteisöjen kehitykseen – kansallisromantiikka on tästä hyvä esimerkki.
Myös ihmisen luontosuhdetta, luonnonsuojelun kysymyksiä ja ympäristöongelmia on käsitelty kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja esittävissä taiteissa. Tunnettuja kirjallisia esimerkkejä ovat yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjä käsittelevän Äänetön kevät -tutkimuksensa (1962, suom. 1963) alkuun sijoittama fiktiivinen lintujen katoamista kuvaava ”Satu jota huomispäivänä kerrotaan” sekä suomalaisen kirjailijan Yrjö Kokon kertomus Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950), joka kertoo valokuvausmatkasta harvinaistuneen linnun pesintämaille.
Molemmat teokset onnistuivat tunteikkaalla ilmaisullaan herättämään aikalaistensa huolen ja kiinnostuksen: osittain Carsonin ansiosta kasvinsuojelumyrkyistä alettiin keskustella kriittisesti ja osittain Kokon ansiosta laulujoutsenen vainoaminen lopetettiin.
Taiteen ensisijainen saati ainoa tehtävä ei ole kuitenkaan suora vaikuttaminen johonkin tiettyyn epäkohtaan. Perustavimmillaan on kysymys ihmisyyden merkityksistä ja inhimillisestä kokemuksesta. Taide pitää huolta elämän mielekkyydestä kannattelemalla jatkuvaa sisäistä ja ihmisten välistä keskustelua siitä, mikä on tärkeintä yksilön ja yhteisön elämässä. Ihmisen riippuvaisuus toisista ihmisistä ja luonnosta tulee taiteen avulla tunnistettavaksi, hyväksyttäväksi ja jopa nautinnolliseksi. Taide myös tunnustaa kaiken elämän haurauden ja rajallisuuden sekä erilaisten muutosprosessien välttämättömyyden.
Taiteella on erityinen suhde totuuteen. Muutoksen keskellä taide voi auttaa ymmärtämään, miksi tosiasioita on vaikea tunnustaa, ja antaa voimavaroja totuuksien myöntämiseen. Totuudellisuuden merkitys korostuu yhteiskunnissa, joissa tutkitun, eletyn ja koetun totuuden sekä niin kutsutun virallisen totuuden välillä on vahva ristiriita. Taideteosten äärellä ja taiteellisessa työskentelyssä tosiasioiden kohtaaminen ja hyväksyminen hahmottuu yhteisöllisenä prosessina, jossa on mahdollista käsitellä faktojen ja uuden tiedon omaksumiseen liittyviä tunteellisiakin reaktioita.
Perinteisesti taide on liitetty aistihavaintoihin ja kokemuksellisuuteen: erilaiset visuaaliset, rytmiset, äänelliset, liikkeelliset ja sanalliset ilmaisukeinot tuottavat vastaanottajalle erityisiä tuntemuksia, kokemuksia ja oivalluksia. Taide voi näin ollen ilmaista ja antaa hahmon myös vaikeasti kuvattavissa ja kuvailtavissa oleville ilmiöille.
Useat taiteentutkijat ovat puhuneet tässä yhteydessä ilmastonmuutoksesta, jonka ajallis-paikallinen mittakaava ja planetaariset vaikutukset uhkaavat ylittää ihmisen käsityskyvyn. Tieteellisten kuvaajien sijaan asia on kenties hahmotettavissa ja sisäistettävissä taiteen keinoin.
Taiteilijoilla on materiaalisen, ilmaisullisen ja käsitteellisen kokeilemisen sekä kuvittelun vapaus. He voivat ehdottaa uusia tapoja ajatella ihmistä ja muodostaa yhteisöjä. Ympäristöfilosofiassa on jo pitkään keskusteltu ei-inhimillisten olentojen huomioimisesta ihmisyhteisöihin ja kulttuuriin vaikuttavina tekijöinä. Eläinten rooli tieteellisessä tutkimuksessa, tuotannossa ja arkisessa kanssakäymisessä vaatii eettistä tarkastelua, mutta luonnonvaraisten eläinten harvinaistuessa on kysyttävä myös ihmisten ja ei-ihmisten yhteiselon ehtoja ja tulevia muotoja.